Tiistai 4.4.2023 – ja Suomesta tulee tänään Pohjois-Atlantin puolustusliitto Naton 31. jäsenmaa.
Melkoinen linjanmuutos, joka ei tunnu olevan erityisen mieluinen tuolle itänaapurillemme. No, sitä tieten saa, mitä tilaa, mutta aivan jupinoitta Suomen ratkaisua ei ole siellä nielty. Jupinointia saataneen kuulla jatkossakin.
Venäjän televisiossa spekuloitiin jo pari päivää sitten ”Suomi-veljien” valitettavalla joutumisella imperialististen amerikkalaisten harhaanjohtamiksi ja mietittiin maan vapauttamista moisesta ikeestä. Tausta-ajatuksena oli liittää tämä entinen ”alusmaa” takaisin äiti-Venäjän ihanaan yhteyteen. Spekulointi on jatkunut ja luvassa on nyttemmin kuulemma myös ”rautaa rajoille”… Eli, jos Naton joukkoja ja resursseja sijoitetaan Suomeen, Venäjä aikoo ryhtyä lisätoimiin varmistaakseen Venäjän sotilaallisen turvallisuuden suomalaisten aggressioilta.
Hyppäys harhaanjohdetusta veljestä aggressiiviseksi hyökkääjäksi tapahtuikin nopeasti…
Venäläisten uho tuntuu naurettavalta! Jos olemme olleet ”hyvä naapuri” vuosien 1939–1945 sotien jälkeen lähemmäs 80 vuotta, niin miksi meistä olisi yhtäkkiä tullut vertajanoavia, aggressiivisia ja Venäjän tuhoa himoavia villi-ihmisiä?
No, jokainen arvioi muita pitkälti omista lähtökohdistaan…
Toki on myönnettävä, että suomalaisista löytyy niitäkin, jotka eivät ole tarpeekseen ”lyöneet päätään Karjalan mäntyihin” ja epärealistisesti haikailevat sotien jälkeen luovutettujen alueiden takaisin saantia.
Enemmistö Suomen kansasta pitäytyy kuitenkin vallitsevaan status quo’hon, eikä kaipaa menneisiin. Suomen nykyiset rajat ovat meille riittävät. Emme havittele enempää. Olemme tyytyväisiä nykyisyyteen ja kehitämme maatamme niissä raameissa. Sitä, mitä joskus oli, ei ole enää, emmekä tee mitään palasilla venäläistettyä, venäläistä maata.
Täyttä typeryyttä venäläisiltä ajatella, että Suomi ja suomalaiset olisivat nyt yht’äkkiä jotenkin muuttuneet!
No, jotainhan Kremlin masinoimien propagandistien on leipänsä eteen tehtävä! Ja sen lauluja toki laulat, joka palkkasi maksaa. Mahdollisimman kovasta kiekumisesta maksetaan ilmeisesti bonusta, annetaan armopaloja tsaarin pöydästä…
Ja pöh! Aivan niitä samoja suomalaisia olemme edelleen kuin mitä olemme olleet ennenkin. Ollaan oltu kohteliaita, tehty kauppaa ja hymyilty. Kulissit ovat olleet kaikin puolin kunnossa, mikä saa olla lähtökohta jatkossakin (sitten joskus, kun Ukrainan sota on ohi ja sen jälkiselvittelyt hoidettu – mikä vienee kyllä tovin, jos toisen ja kolmannenkin…).
Silti on rehellisyyden nimissä todettava, että vaikka kulissit ovat kestäneet, emme erityisemmin ole koskaan piitanneet venäläisistä/neuvostoliittolaisista. Emmekä erityisemmin pidä heistä edelleenkään (vaikka yksilötasolla heissä toki on vallankin viehättäviä, ystävällisiä ja luotettavia ihmisiä – tarkoitankin venäläisillä nyt enemmänkin valtiojärjestelmää). Kokemus, joka suomalaisilla on ollut Venäjästä on opettanut olemaan luottamatta yhteenkään itäisen naapurin sanaan, lupaukseen tai sopimukseen. Näin alkaen Jaroslav Vselovodinpojan verisestä Hämeen-retkestä vuonna 1226 (olikohan se ensimmäinen dokumentoitu hyökkäysretki?) ja jatkuen vuosisadasta ja tuhoamisinvaasiosta toiseen aina vuoden 2022 helmikuiseen Venäjän yksipuoliseen tuhoamissotaan Ukrainaa kohtaan.
Suomalaiset ovat koko ajan pitäneet taustalla mielessään, että Venäjän valtakunnan olemassaolon ainoa tarkoitus ja tavoite on laajentua, alistaa ja terrorisoida muita, pienempiä kansoja, tappaa ja tuhota niiden kansoja mielipuolisen ahneuden ja isovenäläisyyden nimissä perustellen ja oikeuttaen nykypäivän aggressioita menneisyyden todellisuuksilla.
Vaan tähän liittyen, yksi keskeinen kysymys: miten pitkälle historiaan pitää mennä oikeutuksen etsinnässä? Riittääkö 50 vuotta? Sata? Kaksisataa? Tuhat? Kunnes päästään Kiovan Rusin ja sen kolmen varjagi- eli viikinkipäällikön aikaan…? Vai onko päätös omavalintainen? Valitaan se, mikä itselle parhaiten sopii?
Tarkoitus pyhittää keinot?
Sitähän tuo Venäjän viimeaikainen meininki on tuntunut olevan… Venäjän hallinnon – johdon – järjettömyyttä tämäkin.
Jos palaan vielä tuohon Neuvostoliiton reuna-alueiden irtaantumisen ja itsenäistymiseen 1990-luvulla ja Naton laajentumiseen… Venäjähän on aivan vastaavalla tavalla protestonut matkan varrella myös näiden entisten neuvostotasavaltojen erkanemista ja länsipyrkimyksiä. Kaiken taustalla Venäjä on koko ajan nähnyt USA:n ja sen inhat hegemoniapyrkimykset…
Mitenkähän lienee? Suomi ei tieten itsenäistyttyään 1917 tai sittemmin 1939–1945 sotien jälkeen joutunut Neuvostoliiton konkreettisen hallinnon alle (vaikka itäinen painostus oli toisinaan varsin ankaraakin). Sen sijaan näillä reunavaltioilla oli ”ilo” kokea vuosikymmenten ajan suoraan nahoissaan neuvostojärjestelmän ihanuus ja riemu…
En pidä erityisen yllättävänä, että siitä mankelista hengissä ja kuta kuinkin tolkuissaan selvinneet ovat kaivanneet muutosta. Etenkään, kun systeemi ei Neuvostoliiton romahduksen ja Venäjän perustamisen myötä ole juuri muuttunut. Venäjä haluaa takaisin entisen järjestelmän, entiset alusmaat, entisen valta-aseman. Toki lisäyksellä, että presidentin virkavuodet muutetaan elinikäiseksi jumalan asettamaksi tsaariudeksi.
Käytännössä Venäjän naapureiden, reuna-alueiden valtioiden ja kansojen, vaihtoehdot olivat tuolloin ja ovat osin edelleen, pysyäkö Venäjälle kuuliaisena, alisteisena ja tahdottomana vasallina – pahimmillaan sisältäen valmiuden suostua tykinruuaksi – vai suunnatako kohti jotain vaihtoehtoista tulevaisuutta. Käytännössä vaihtoehto pitkälti tarkoittaa suuntautumista Eurooppaan, läntiseen järjestelmään. Siihen suuntaan useat maat ovat Berliinin muurin murtumisen ja Neuvostoliiton kaatumisen myötä jo pyrkineetkin. Sinne monet muutkin ovat hakeutumassa ehdittyään neuvostojärjestelmän romahdettua saada häivähdyksen siitä, mitä vaihtoehtoja maailmalla voi ehkä olla tarjottavanaan…
Joskus ruoho todella on vihreämpää rajan takana. Ja vaikka ei aina olisikaan, niin demokratioissa sinulla on sentään vapaus vaatia ja pyrkiä tekemään muutosta.
Sen sijaan, että avatessasi suusi saadaksesi oikeutta tai kritisoidaksesi vallitsevia oloja joudut heitetyksi telkien taakse ja saat vielä lyönnit kaupan päälle.
Pandoran lipas on kuitenkin raottunut, eikä entiseen ei ole paluuta. Aika on ajanut Venäjän valta- ja voimapolitiikan ohi ja kansakunnat haluavat rakentaa itse oman tulevaisuutensa. Olipa se sitten millainen tai kenen kanssa tahansa.
Tarjoa parempaa, Venäjä! Vaurautta, vakautta, vapautta kaikille, ei vain tsaarin kättä suuteleville…
Toistaiseksi kuitenkin Venäjän antimet kansalleen ja maailmalle ovat kaikkinensa olleet varsin niukat ja vähemmän mairittelevia. Venäjän hyökkäys Ukrainaan viimeistään osoitti, että kasakalla ei todellakaan ole mitään annettavaa. Se vie kaiken, minkä irti saa; jos ei jääkaappia, niin hengen.
Tuota taustaa ajatellen… Onkohan näille ”veli-venäläisille” koskaan häivähtänyt pieneen mieleenkään, että esimerkiksi Suomen vuosikymmenien aikainen hiljainen hivuttautuminen kohti läntisiä maita, läntistä järjestelmää ja nyt viime vaiheessa kohti Natoa voisi jopa olla kansan suuren enemmistön oma tahto? Ja puhtaasti Venäjän omasta toiminnasta ja virheistä kumpuavaa. Kiusaajalla kun harvoin on aitoja ystäviä…
Mutta, mutta… Kaikki loppuu aikanaan ja Venäjäkin joutuu väistämättä jossain vaiheessa muutosten eteen. Aitoa demokratiaa on tieten vaikeaa varkaiden paratiisiin luoda, mutta nykyinen järjestelmä on kestämätön. Naapurimaitaan ei voi painostaa, eikä omaakaan kansaa voi pitää pimennossa ja alistettuna loputtomiin – maaorjuus ei ole nykypäivää.
Vanha suomalainen sananlasku sanoo, että ahneella on sellainen vähemmän mukava loppu. Ja siihen ahneuteen on jokainen autoritäärinen valtiojärjestelmä, jokainen diktaattori myös kaatunut vuorollaan. Tavalla tai toisella. Maailma voi luottaa siihen!
Joten… Memento mori, Vladimir Vladimirovits…
Venäjän johdon kaatumisen hetki – milloin ja miten se sitten tapahtuukaan – ei tieten pyyhi pois tai korjaa sen tekemiä virheitä tai poista sen aiheuttamaa tuskaa. Se ei tuo takaisin Ukrainan sodassa kaatuneita, ei Ukrainan sotilaita, ei ukrainalaisia menehtyneitä siviilejä, naisia, lapsia tai vanhuksia. Se ei tuo takaisin Venäjän omiakaan kaatuneita, isiä, poikia, veljiä… Mutta: se tuonee menetyksen kokeneille ehkä pientä lohtua ja jonkinlaista hyvitystä. Toivoa paremmasta, kenties.
Joka tapauksessa…
Suomi on silloinkin Natossa.