Matka Rovaniemelle kesti vain hieman yli kaksi ja puoli tuntia ja jo ennen puolta kahdeksaa kotitonttu seisoi Rovaniemen asemalla katsellen ihmetellen ympärilleen. Se katseli asemarakennusta, joka kotitontun silmiin näytti hieman koulumaiselta. Se kiersi rakennuksen ympäri ja käänsi katseensa kadulle: mihin päin sen pitäisi nyt lähteä?
Kotitonttua alkoi mietityttää koko tilanne. Se mietti, miksi se ylipäätään oli tänne tullut, mitä se luuli täältä löytävänsä. Kaupunki oli vielä pimeä ja liikennettä oli harvakseltaan… Kotitonttu tunsi olonsa kovin yksinäiseksi…
Vaan eipä tilanne murehtimalla parane. Kotitonttu muisteli, mitä Turun linnan tonttu-ukko oli sille kertonut: Rovaniemellä oli töitä tontuille ja työnantaja oli joku, joka ei ollut tonttu, mutta ei ihminenkään. Eli kotitontun pitäisi löytää nyt jokin paikka, jossa olisi paljon tonttuja töissä… Mikä ihme paikka se voisi olla?
Samassa kotitonttu huomasi, kuinka rautatieaseman pihaan kaarsi sinivalkoinen linja-auto, jonka kylkeen oli maalattu kuva jostain epämääräisesti tonttua muistuttavasta. Sillä oli punainen asu, myssy ja muhkea parta… Ihmisillä kotitonttu ei ollut juuri moista asua saati partaa nähnyt. Tämä oli jotain poikkeuksellista!
Väkeä oli menossa autoon enemmänkin… Kotitonttu teki päätöksensä silmänräpäyksessä. Se juoksi autolle, livahti avoimesta takaovesta sisään ja puikahti takapenkin selkänojan taakse piiloon. Sieltä sillä olisi oivat näkymät. Toisaalta, sen verran mitä kotitonttu linja-autoista tiesi, ne lopulta tulisivat takaisin samaan paikkaan, mistä olivat lähtenet. ”Tuleepahan tehtyä turistikierros, jos ei muuta” kotitonttu naureskeli itsekseen linja-auton käynnistäessä moottoreitaan.
Auto kierteli sinne tänne ja kotitonttu seurasi silmät tarkkoina ympärilleen. Jos vain jossain näkyisi yksikin tontunparran hahtuva, se hyppäisi kyydistä. Partoja ei vain näkynyt, eikä tontun nuttujakaan sen puoleen… Kuitenkin noin 40 minuutin ajon jälkeen kotitonttu näki kyltin, joka sai sen aprikoimaan: samantapainen ukkeli vilkutti kyltissä kuin mitä oli auton kyljessä. Olisiko nyt aika hypätä kyydistä?
Auto pysähtyi korkeiden, lumihuuruisten pystyhirsien reunustaman maavallin viereen. Hirsien keskiössä oli suuri, kaareva portti… Monet linja-auton matkustajista näyttivät suuntaavan portille ja tonttu päätti tehdä samoin. Ihmisväen kintereillä, laukkujen ja takkien suojassa, kotitonttu hiippaili portille ja puikahti sisään.
”Mikä paikka tämä on!” kotitonttu henkäisi ihmetyksestä. Käytävä näytti jatkuvan ja jatkuvan maan alle loputtomiin… Tunneli oli hämärä, mutta erilaiset värivalot reunustivat sen seinämiä: sinistä, violettia, punaista… Kotitonttu kulki silmät hämmästyksestä ymmyrkäisenä yhä syvemmälle ja syvemmälle maan alle.
Samassa käytävä laajeni. Kotitonttu tuli suureen luolaan, joka oli täynnä mitä ihmeellisempiä asioita! Kotitonttu ei ollut osannut kuvitellakaan moisia ihmeitä. Valoja, musiikkia, tuoksuja, koristeita… Kotitontun mieleen muistuivat heti kotitilan joulut – mutta eivät ne tällaisia olleet! Näin… suorastaan yltäkylläisiä!
Ja kaikkialla oli väkeä. Ihmiset selvästi olivat tulleet katsomaan luolan ihmeitä. Sitten olivat he, jotka työskentelivät siellä. Jotkut selvästi järjestelivät ruoka- ja juomatarjoiluja, jotkut ohjasivat lapsia erilaisissa leikeissä tai askarteluissa… Jossain ilmeisesti leivottiin mausteisista tuoksuista päätellen piparkakkuja! Ihmiset tungeksivat uteliaina puotien tarjontaa katselemassa. Hieman huvittuneena kotitonttu huomasi pienen junankin puksuttavan taaempana…
Kotitonttu aprikoi, mihin se oli tullut. Ja keitä nämä työntekijät olivat! He olivat selvästi pukeutuneet kuten tonttujen voisi olettaakin pukeutuvan, mutta… Asut olivat jokseenkin erikoisia ja paljon värikkäämpiä kuin mihin kotitonttu oli tottunut. He olivat myös tavallisia tonttuja selvästi kookkaampia. ”Enpä ole tällaisiin tonttuihin vielä törmännyt; mitä lie joululuolatonttuja nämä ovatkaan”, se aprikoi ja koetti tähystellä, josko luolassa olisi joku hänen kaltaisensa.
Kotitontun toive oli turha. Tavallista rehellistä tonttua ei luolassa näkynyt. Kotitonttu huokasi ja mietti, mitä sen tulisi nyt seuraavana tehdä. Keneltä se uskaltaisi kysyä neuvoa…?
Samassa kotitonttu huomasi erään isän kyselevän hieman varttuneemmalta tontturouvalta jotain. Kotitonttu höristi korviaan ja erotti osan kysymyksestä: ”…matkaa pajakylään?” Naisen vastauksesta päätellen matka oli parisen kilometriä. Vaan mikä oli tämä ”pajakylä”? Mies tuntui harmittelevan, että pukki ei ollut ollut nyt paikalla luolan toimistollaan. ”Luulen, että hän lähti käväisemään Korvatunturilla. Taisi muori soittaa, että olisi lounas valmiina”, nainen naurahti ja jatkoi tavaroiden järjestämistä puodissaan.
Myös mies lähti suuntaamaan perheensä kanssa ylös maanpinnalle, pois luolasta. Kotitonttu teki nopean arvion: täältä ei löytynyt hänen kaltaisiaan tonttuja, minkä täytyi tarkoittaa, että täältä hänen olisi turha kysellä kotitontun paikkaa tai mitään muutakaan hommaa. Hän oli muihin verrattuna liian pieni ja liian partainen…
Kotitonttu lähti kipittämään käytävää ylös perheen perään…