Suomessa puhutaan paljon yksilönvapaudesta, oikeudesta päättää omista asioistaan. Mutta mitä tapahtuu, kun tuo oikeus kohtaa riippuvuuden, sekavuuden ja järjestelmän rajat?
Itsemääräämisoikeus versus riippuvuus
Ihmisellä on oikeus päättää omista asioistaan. Hoidostaan, asumisestaan, mielipiteistään. Jos ihminen ymmärtää ratkaisujensa seuraukset, hänellä on oikeus tehdä itseään koskevia – huonojakin – päätöksiä.
Ketään ei hoideta vastoin tahtoaan, jos hän ymmärtää hoitamatta jättämisen merkityksen. Velaksikin saa elää, jos siltä tuntuu ja on valmis kantamaan seuraukset. Asuakin voi vaikka veneessä tai veneen alla, jos se on tietoinen ja ymmärretty valinta.
Toki monet lait – kuten mielenterveyslaki ja päihdehuoltolaki – suojelevat ihmistä silloin, kun hän ei kykene päättämään esimerkiksi hoidostaan. Mutta missä menee kykenevyyden raja? Milloin ihminen on vain “omalaatuinen persoona”, joka elää tavallaan, ja milloin tarvitaan muiden toimia?
Olen kysynyt tätä ammattilaisiltakin. Vastausta en ole käytännössä saanut.
Ehkä yksiselitteistä vastausta ei olekaan.
Lähtökohtaisesti kuvio on selvä: ihmisen tahtoa on kunnioitettava. Mutta jos hän on vaaraksi itselleen tai muille, tilanteeseen tulee puuttua.
Toimii teoriassa. Käytännössä yhtä hyvin kuin hevonkukku kaappikellona.
Päihdepolitiikka: sadismia vai säästöä?
En puutu nyt kehitysvammaisten tai psykiatristen potilaiden erityistilanteisiin. Sen sijaan ihmettelen, miksi päihdepuolella “antaa mennä” -mentaliteetti tuntuu kukkivan.
Kyllähän Suomi yrittää uudistaa järjestelmiään, kehittää lainsäädäntöä ja samalla säästää rahaa – mutta: heikoimpia paitsi hirvittää, he myös putoavat luvattoman usein kelkasta.
Onko suomalainen päihdehuolto romuttumassa?
Kasvavan riskitekijän muodostaa se, että huumeiden käyttö on nyt yleisempää kuin koskaan. Arvioiden mukaan 320 000 suomalaista käytti huumeita vuoden aikana. Surullisinta on, että suurin osa heistä on nuoria. Vuonna 2023 lähes joka kolmas huumeisiin kuollut oli alle 25-vuotias!
Erityisen huolestuttavaa on se, että synteettinen muuntohuume Alfa-PVP – “peukku” – yleistyy nopeasti. Sitä valmistetaan jo Suomessa, mikä laskee hintaa ja lisää saatavuutta. Peukku aiheuttaa euforiaa, vainoharhaisuutta, hallusinaatioita, väkivaltaisuutta – ja riippuvuuden hyvin nopeasti. Pitkäaikaisia vaikutuksia vasta arvaillaan: psykoosit, sydänongelmat, kognition ongelmat, ihovauriot, elämänhallinnan romahtaminen…
Ei tarvitse katsoa dystooppisia tv-sarjoja. Riittää, kun katsoo kotikortteliin.
Suomen huumausainepolitiikka nojaa kieltoon, mutta pyrkii myös haittojen vähentämiseen. Onko paino sanalla “pyrkii”?
Tiivistetysti sanottuna henkilö voidaan päihdehuoltolain nojalla ottaa tahdosta riippumattomaan hoitoon enintään viideksi vuorokaudeksi, jos hän on vakavasti päihtynyt, itselleen tai muille vaaraksi tai hänen terveydentilansa vaatii välitöntä hoitoa. Tarkkailun jälkeen – jos akuuttia vaaraa ei enää ole, eikä henkilö halua vapaaehtoisesti hoidossa jatkaa – hänet on päästettävä pois.
Harva jatkaa.
Viisi päivää ei auta ketään.
Tiettyjä tilanteita varten on toki 30 päivän “optio” – en muista kuulleeni, että sitä olisi juuri koskaan käytetty. Laki on yhtä toimiva kuin diilerin omatunto kuollut.
Käytännössä lainsäädäntö ei anna mitään mahdollisuutta puuttua riittävän vaikuttavasti pitkäaikaiseen päihderiippuvuuteen, vaikka päihderiippuvuus selvästi heikentää itsemääräämiskykyä ja vaarantaa ihmisen terveyden ja turvallisuuden vähintäänkin pitkällä aikajänteellä.
(Oman lukunsa muodostavat muille koituvat seurannaisvaikutukset: ennen kaikkea kärsivät läheiset, mutta myös sivulliset, omaisuusrikosten ja väkivallan uhrit. Oma lukunsa on ympärillä pyörivä viranomaisten piiri: kuntien asumispalvelut, velkaneuvonta, työllisyyspalvelut, koulut ja oppilaitokset, nuorisotyö, etsivä nuorisotyö, Kela, sosiaalityöntekijät, terveydenhuollon eri sektorit, poliisi, pelastuslaitos, oikeuslaitos, edunvalvonta, vankeinhoitolaitos, seurakunnat… Aikaa kuluu ja rahaa palaa – asiat vaan eivät paremmiksi muutu, vaikka kuinka jokainen taho muutosta tahollaan/yhteistyössä tavoitteleekin. Pyöritys jatkuu ja jatkuu ja jatkuu…)
Jos joku on mieleltään vakavasti sairas ja seisoo sillalla aikeissa hypätä tai uhkaa viiltää ranteet auki, koneisto käynnistyy rytinällä. Mutta jos joku tekee hidasta itsemurhaa huumeilla?
Kiinnostaako ketään?
Todella kyynisesti todettuna: sadistista kärsimyksen pitkittämistä?
Suomi 2040: dystopia?
Sanotaan, että nuorissa on tulevaisuus. Mutta millainen tulevaisuus heillä (ja meillä muilla siinä ohella) on?
Suomi vuonna 2040. Huumeidenkäyttö näkyvää arkipäivää. Julkiset tilat – kadut, asemat, puistot, kauppakeskukset – täynnä sekavia ihmisiä. Terveydenhuolto ylikuormittunut yliannostusten, huumepsykoosien ja aggressiivisten potilaiden vuoksi. Koulujen arki pelkkää kriisinhallintaa – oppiminen ja opettaminen sivuseikkoja, opettajia koulutetaan tunnistamaan eri huumeiden vaikutuksia ja antamaan ensiapua. Poliisin aika kuluu huumerikosten ja huumeisiin liittyvien väkivaltatilanteiden taltuttamiseen, muita rikoksia se ei ehdi tutkia – saati panostaa rikosten ennaltaehkäisyyn. Kaupungeissa on alueita, joihin ambulanssit eivät enää aja. Ihmiset suojaavat kotejaan kameroiden ja vartiointipalveluiden avulla.
Pelko ja epäluottamus valtaavat mielet.
Mielikuvituksen tuotetta?
Kaveria ei jätetty – paitsi nyt?
Oli aika, jolloin kaveria ei jätetty ja ”koko kylä kasvatti kakarat”.
Nytkö voidaan jättää? Ja vastuuta lasten kasvatuksesta pompotellaan kodista kouluun ja takaisin ja siinä sivussa kylän ak… valveutuneille kansalaisille, joilla kasvatusmetodina tuntuu tosin olevan somessa vähemmän rakentava huutelu siitä, miten kamalaa kaikki on…
No, vitsit sillensä. Kaikkinensa tämä kirjoitus on vain karkea ja tarkoituksellisen provosoiva yleistys. Todellisuus on toki monimuotoisempi. Päihteet ovat muutakin kuin huumeita, syitä päihteiden käytön aloittamiseen lukemattomia. Käyttäjiä, jos hoitomuotojakin, on monenlaisia.
Jokainen tarina on omanlaisensa.
Silti tilanne on, mikä on ja maailma, jossa elämme, on ajautumassa vaikeasti ratkaistavien ongelmien kurimukseen. Rahaa ei tunnetusti ole ja jos nykymeno jatkuu, ei sitä tule olemaan jatkossakaan. (Pitäisikö hallitus laittaa hoitoon: sehän on jo vaaraksi muille… He he, huono vitsi!)
Vaihtoehtoja ongelmien ratkaisuun kuitenkin on! Useat maat ovat kokeilleet erilaisia malleja: Portugalissa dekriminalisointi, Kanadassa valvotut käyttötilat, Alankomaissa säädelty kannabismyynti. Tehdyt toimet eivät ole olleet täydellisiä, mutta: ne ovat silti tuottaneet tuloksia. Ne eivät ehkä ole poistaneet varsinaista ongelmaa, mutta eivät ole tilannetta pahentaneetkaan.
Maatiaisjärjellä ajatellen: käyttöhuoneille olisi tilausta. Ja valistukselle. Etenkin lapset ja nuoret tarvitsevat kaiken opastuksen ja mahdollisuudet parempaan.
Villi ajatus:
Miltä kuulostaisivat kuntoutuskeskukset, jotka sijaitsisivat satojen kilometrien päässä kaikesta “sivilisaatiosta”? Tämän tapaista on kokeiltukin muun muassa Norjassa, Australiassa ja Kanadassa.
Eristyksessä, kaukana kaikesta entisestä, erämaaluonnon rauhassa, tarjottaisiin vieroitusta, turvaa, kuntoutusta, opetettaisiin arjen perustaitoja. Annettaisiin tukea, myös vertaistukea. Mahdollisuutta aloittaa alusta. Oleskelu olisi toki vapaaehtoista, mutta etäisyyksien ja liikennöintivälineiden puutteen vuoksi houkutus karata pyrkimään ihmisten ilmoille voisi olla jo hankalampaa…
Erätaitoja vaativaa ainakin.
Vai pitäisikö yhteiskunnan siinä tapauksessa järjestää kuljetus takaisin kotikonnuille? Jatkamaan sitä samaa vanhaa elämää itseä hivuttaen, läheisten tuskaa kasvattaen ja yhteiskunnan resursseja tuhlaten…
Vai onko keskisormen näyttäminen tarjotulle täysihoidolle ja lähteminen pois kuitenkin se kuuluisa oma valinta?
No… Ihmisellähän on oikeus päättää omista asioistaan…
