Ennen kuin kukaan tästä loukkaantuu, huomio: jumala on kirjoitettu pienellä alkukirjaimella. En siis takerru mihinkään nimettyyn jumalaan tai uskontoon, vaan pohdin asiaa yleisluontoisemmin.
Uskontokunnasta riippumatta uskontoa – uskoa – pidetään usein lohtuna ja moraalisena kompassina. Se opettaa eettisyyttä, kehottaa hyvyyteen, nöyryyteen ja toisten huomioimiseen. Se on kuin kulttuurinen liima, joka nivoo yhteisön, jopa kokonaisen kansan, yhteen.
Todellisuus ei kuitenkaan ole näin auvoinen: uskonnoilla on myös pimeä puolensa. Historia ja nykypäivä osoittavat, että uskonto ja jumalaan vetoaminen voivat olla myös äärimmäisen tehokkaita vallankäytön välineitä. “Jumalan puolella emme voi hävitä!” Kun ihminen kokee edustavansa jumalallista totuutta, hänen omat – joskus hyvin maalliset – tavoitteensa muuttuvat helposti pyhiksi. Kritiikki voidaan ohittaa yhdellä lauseella: “Tämä on Jumalan tahto.”
Eli kaiken jumalallisuuden taakse voi kätkeytyä sangen itsekkäitä pyrkimyksiä: valtaa, varmuutta, ryhmän hyväksyntää ja tarvetta tuntea olevansa oikeassa. Jumalallinen auktoriteetti antaa näille pyrkimyksille painoarvon, jota mikään inhimillinen argumentti ei voi haastaa.
Ja kun oma näkemys muuttuu yleismaailmalliseksi kosmiseksi totuudeksi, syntyy helposti ylemmyydentuntoa – ja konfliktit ovat valmiit.
Mutta onko kenelläkään varaa tällaiseen moralistiseen ylemmyyteen? Ylimielisyyteen?
Fakta on, että maailmassa on yli kahdeksan miljardia ihmistä ja uskontoja on lukematon määrä. Siltä pohjalta voi esittää aika raflaavan väitteen: kuuluitpa mihin tahansa kirkkokuntaan tai edustitpa mitä tahansa uskontoa, maailman mittakaavassa olet vähemmistöä.
Silti moni kokee voivansa sanoa, että juuri hänen jumalansa on ainoa oikea.
Tämä kertoo paljon ihmisluonnosta: halusta varmuuteen, identiteettiin ja selkeisiin rajoihin. Minä haluaa nousta esille, olla olemassa! Uskonto tarjoaa siihen valmiin kehyksen – jota voi käyttää sekä hyvään että huonoon.
Ehkä ongelma ei olekaan itse jumala, vaan se, mitä ihminen tekee jumalalla. Kun jumalasta tulee kilpi omille intresseille ja väline tavoitteiden saavuttamiseen, syntyy valtaa, joka ei enää tunnu maalliselta – vaikka sen juuret olisivat kaikkea muuta.
Yleensä uskonnollisten traditioiden ytimessä ovat kuitenkin aina olleet hyvyyden ja hurskauden käsitteet. Niiden todellinen merkitys ei löydy rituaaleista tai julistuksista. Lähes kaikissa uskonnoissa hyvä ihminen on ennen kaikkea myötätuntoinen: hän näkee toisen arvon ilman tarvetta korottaa itseään. Hurskaus taas ei ole ulkoista hurskastelua, vaan sisäistä rehellisyyttä – kykyä tunnustaa omat rajat ja olla käyttämättä jumalallista pyhää tekosyynä pahoille teoille. Kun nämä kaksi yhdistyvät, syntyy ihmiskuva, joka ei nojaa ylemmyyteen vaan vastuuseen.
Ehkä juuri tässä piilee uskonnon kaunein ja vaikein lupaus: että ihminen voisi olla hyvä ilman tarvetta olla oikeassa. Että hurskaus ei olisi valtaa, vaan nöyryyttä. Ja että jumalaan vetoamisen sijaan ihminen voisi katsoa peiliin ja kysyä, mitä hänen tekonsa merkitsevät toisille. Jos jokin on universaalia, se on, että hyvyys ei synny julistuksista, vaan tavasta kohdata toinen ihminen – ilman jumalallista kilpeä, mutta ehkä juuri siksi sitäkin aidommin.
Voisikin väittää, että hyvyyden ja hurskauden ydin ei tarvitse jumalaa tuekseen – ei ainakaan siinä mielessä, että ihminen tarvitsisi ulkopuolisen auktoriteetin ollakseen myötätuntoinen, rehellinen tai vastuullinen. Päinvastoin: usein juuri ne, jotka toimivat hiljaisesti ja vilpittömästi, tekevät niin ilman tarvetta vedota jumalalliseen oikeutukseen. Heidän hyvyytensä ei nojaa käskyihin tai rangaistuksen pelkoon, vaan sisäiseen ymmärrykseen siitä, mikä rakentaa ja mikä rikkoo. Ehkä hurskauden ydin on juuri siinä, että toimii oikein silloinkin, kun kukaan ei katso – ja silloinkin, kun ei voi piiloutua jumalan selän taakse.
Hieman piruillen voisi sanoa, että hyvä ihminen ei tarvitse jumalaa ollakseen hyvä, mutta jumalaa tarvitaan usein silloin, kun halutaan näyttää hyvältä.
Jos ihminen todella on luotu Jumalan kuvaksi, silloin hänen vapautensa ja vastuunsa ovat suurempia kuin mikään uskonnollinen instituutio uskaltaa myöntää.
Ajateltaessa ihmistä Jumalan kuvana voisi ajatella, että juuri tämä hyvyyden ja hurskauden sisäinen mahdollisuus on se, mitä imago Dei tarkoittaa. Jumalan kuva ei viittaa kuuliaisuuteen tai rituaaleihin, vaan kykyyn tehdä moraalisia valintoja, kantaa vastuuta ja toimia myötätunnosta käsin – myös ilman ulkoista pakkoa. Jos ihminen on hyvä vain siksi, että Jumala käskee (tai hänen uskonnollinen yhteisönsä niin edellyttää), kyse on tottelemisesta, ei hyvyydestä. Mutta kun ihminen voi valita hyvän omasta tahdostaan, ilman jumalallista valvontaa tai palkkion toivoa, hän toteuttaa juuri sitä vapautta ja moraalista harkintaa, jota Jumalan kuvaan liitetään.
Ehkä todellinen hurskaus onkin sitä, että ihminen toimii oikein silloinkin, kun hän ei tarvitse Jumalaa tuekseen – ja juuri siksi hänen hyvyytensä on aidosti hänen omaansa.
Kristillinen, ennen kaikkea protestanttinen kirkko korostaa kuitenkin, että ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta ja Jumalan Pojan sovitustyön ansiosta. Tämä antaa ymmärtää, että ihmisen vapaa tahto – aito hyvyys – ei yksin riitä. Kristillisen pelastusopin näkökulmasta vapaa tahto ei kuitenkaan ole ristiriita, vaan edellytys sille, että pelastus voi ylipäätään olla lahja eikä pakko. Jos ihminen olisi ohjelmoitu valitsemaan Jumalan, eikä hänellä olisi vaihtoehtoja, valinta menettäisi merkityksensä. Siksi pelastus on kristinuskossa aina Jumalan tarjoama mahdollisuus, ei automaattinen tila – ja ihminen voi vapaasti vastata siihen tai olla vastaamatta.
Tämä asettaa vapaan tahdon ja pelastuksen samaan kehykseen: Jumala ei kumoa ihmisen moraalista autonomiaa, vaan kunnioittaa sitä niin syvästi, että antaa ihmisen valita itse. Juuri tämä valinnan mahdollisuus on osa Jumalan kuvaa ihmisessä. Ihminen voi olla hyvä ilman Jumalaa, mutta hän voi myös vapaasti kääntyä Jumalan puoleen – ei pakotettuna, vaan siksi, että hän haluaa. Pelastus ei siis mitätöi vapautta, vaan rakentuu sen varaan.
Ja miksi tämä kirjoitus?
En ole uskonnollinen ihminen, vaikka uskontojen ajatusmaailmat ja niiden kulttuurinen merkitys kiinnostavatkin. Viime aikoina on kuitenkin tuntunut siltä, että eri suunnista on koetettu “lyödä isolla kirjalla päähän” – ei niinkään minua henkilökohtaisesti, vaan yleisessä keskustelussa. Ehkä tämä teksti on jonkinlainen vastareaktio siihen.
Mustavalkoinen maailmankuva – pohjautui se sitten uskontoon, ideologiaan tai mihin tahansa -ismiin – ja vääränlainen itsevarmuus eivät edistä mitään hyvää. Lopulta kyse ei ole jumalasta, vaan tavastamme käyttää varmuutta aseena.
Joskus voi olla terveempää ajatella, että voin olla väärässäkin.
Maailma pyörii silti radallaan…
