Satuinpa lauantaina aamulla kuuntelemaan tanssitaiteilija, koreografi Alpo Aaltokosken haastattelua. Yksi hänen nuoruudessaan, ulkomaanmatkallaan kuulema nicaragualaisen tanssijan lausahdus oli jäänyt Aaltokosken mieleen:
”Me olemme köyhiä, mutta pitääkö meidän olla henkisestikin köyhiä?”
Todella osuvasti ja viisaasti sanottu!
Väkisinkin tulivat mieleen Suomen 1900-luvun alkupuolen ja 1939–1945 sotien jälkeiset sukupolvet. Suomi oli tuolloin köyhä maa ja hyvin monen ihmisen elämä oli aineellisesti todella niukkaa. Vaikka töitä kenties riittikin, eivät ansiot välttämättä riittäneet kaikkeen, mitä kenties olisi halunnut. Tosin sitä ”kaikkea” ei välttämättä edes ollut ja sotien jälkeen sekin, mitä ehkä oli, oli pitkälti säännösteltyä.
Mutta vastapainona:
Ihmisten henkinen toiminta oli yllättävän rikasta ja luovaa.
Elämä oli hyvin konkreettista ja ajattelu käytännönläheistä. Kun maailma ei tullut valmiina, se piti rakentaa. Vaihtoehtojakaan ei juuri ollut. Tehtiin itse ja tehtiin ajatuksella!
Ja toimittiin yhdessä! Kyläyhteisöt olivat kiinteitä, pidettiin talkoita, kokemus ja tieto siirtyivät ihmiseltä ja sukupolvelta toiselle.
Ja kun ei ollut viihdevirtaa, oli pakko olla luova.
Ei liene yllättävää, että niukkuudesta huolimatta elettiin kansansivistyksen nousukautta: työväenopistoja ja kirjastoja perustettiin — vallalla oli lukemisen kulttuuri.
En tarkoita, että ihmiset olisivat viime vuosisadalla olleet automaattisesti sivistyneitä, luovia tai yhteisöllisiä. Tuolloinkin oli ennakkoluuloja, ahdasmielisyyttä ja tiedon puutetta. Silti sivistymistä pidettiin varsin yleisesti arvona ja sen eteen ponnisteltiin.
Minusta tässä on jonkinlainen ristiriita nykypäivään.
Nyky-Suomi elää materiaalisessa yltäkylläisyydessä, jollaisesta aiemmat sukupolvet eivät olisi osanneet edes uneksia.
Yltäkylläisyys itsessään ei tee meistä automaattisesti henkisesti köyhiä — mutta se poistaa ne rakenteet, jotka ennen pitivät henkisen lihaksen kunnossa. Ja pahoin pelkään, että mitä pidemmälle digitalisaatio ja automatisaatio kehittyvät ja tekoäly otetaan käyttöön, sitä suuremmat ovat riskit:
Ajattelu, valinnat, uteliaisuus ulkoistuvat, eikä mikään pakota ponnistelemaan. Henkiseltä mukavuusalueelta ei haluta poistua, koska — miksi pitäisi?
Yhteisöllisyys katoaa. Talkoohengen tilalle tulee minä-kulttuuri, yksilöllisyyden korostuminen. Samalla kulttuurinen yhtenäisyys sirpaloituu — ei ole enää samalla tavalla yhteisiä tarinoita ja kokemuksia. Tai yhteisö/yhteisöllisyys siirtyy nettiin ja muuttuu virtuaaliseksi. Toki sekin voi olla merkityksellinen kokijalleen, mutta silti: korvaako se läsnäolon, aidon vuorovaikutuksen ihmiseltä toiselle? Kadotammeko vähitellen yhteyden toisiimme?
Myös tekemisen luonne muuttuu yhä selvemmin kuluttamiseksi: valmiiden ratkaisujen ostamiseksi — sen sijaan, että tekisimme itse.
Kun maailma ei vaadi ajattelua, ajattelukykymme heikkenee ja/tai siitä tulee valinnainen aktiviteetti.
Ja lopulta:
Sallivatko tulevaisuuden algoritmit meille enää itsenäistä ajattelua?
Nökötämme tahoillamme laitteidemme äärellä ja annamme algoritmien päättää, mitä ajattelemme ja mitä teemme…
Vai pitäisikö sanoa: annamme algoritmien päättää, mitä EMME ajattele tai tee?
Materiaalisesti elämme ennennäkemättömän yltäkylläisyyden keskellä.
Entä henkisesti?
Olemmeko menettämässä jotakin siksi, että meillä on liikaa, vai siksi, ettemme enää pidä henkistä kasvua erityisen tavoiteltavana?
Olemmeko kohta köyhempiä kuin koskaan?
Quo vadis, Suomi?