Kotitonttu kiirehti kohti pimeässä hohtavia valkeita partoja – joutuakseen lopulta vain toteamaan, että ne olivat puisia patsaita… ”No voihan mettätontun kuratassu”, se manaili ääneen erehdystään. ”Näyttivät niin aidoilta…”
”Ja aitoja me ollaankin!” kuului iloinen ääni puu-ukkojen takaa. Kotitonttu hätkähti ja tarkensi katsettaan: kuusi hilpeästi hymyilevää tonttua kurkisteli puu-ukkojen takaa. ”Kaikki aina katsovat vain näitä puisia ukkeleita” yksi naureskeli. ”Kukaan ei huomaa meitä!” toinen jatkoi. ”Ja sehän on se tarkoituskin”, muistutti kolmas. ”Ei tulisi hommasta mitään, jos pitäisi mettästä kurkistella”, todisteli neljäs. Viides ja kuudes hihittelivät toisten puheille.
Jokaisella tuntui olevan asiaa ja kaikki heiluivat innokkaina sinne tänne. Kotitonttu ei tiennyt minne katsoa, kun joka puolella pyöri tonttuja. ”Keitä te olette”, se lopulta sai kysyttyä. ”Me ollaan pukin tonttuja ja tultiin keikalle tänne Savukoskelle!” ”Pitää laittaa ylös kaikki.” ”Kiltteydet ja tuhmuudet.” ”Että tietää pukki sitten!”
”Hetkinen, hetkinen!” kotitonttu suorahtaan parahti. ”Yksi kerrallaan, jos sopii. Minä en ymmärrä nyt mitään. Keitä te siis olette?” Tonttulauman pitkäpartaisin ja ilmeisesti vanhin otti puheenvuoron: ”Ollaan siis joulupukin tonttuja, tehdään töitä pukille ja meidän hommana on tarkkailla lapsia ja aikuisiakin, että ovatko he kilttejä vai tuhmia. Ja kerrotaan kaikki sitten pukille ja hän sen pohjalta päättää, kuka saa jouluna lahjoja ja kuka ei.” Muut tontut nyökyttelivät varmemmaksi vakuudeksi.
Kotitontun mieleen tulivat joulut Savonrannassa ja se alkoi aavistella, että näillä tontuilla saattaisi olla tekemistä sen kanssa, että häntä oli ohjattu tänne pohjoiseen. ”Oletteko tekin olleet aiemmin maatiloilla töissä?” se kysyi varovaisesti. Joulutontut näyttivät neuvottomilta: ”Ei, ei me olla. Ihan me ollaan aina oltu Korvatunturilla.”
Vastaus hieman huolestutti kotitonttua. Silti se kysyi: ”Olisikohan minun mahdollista päästä sinne hommiin?” kotitonttu kysyi. ”Sitä sinun pitää kysyä pukilta, me ei voida siitä asiasta päättää.” Joulutontut puhuivat taas yhteen ääneen. ”Ja miten minä sitten pääsen pukin puheille?” kotitonttu kysyi ja toivoi, että vain yksi vastaisi kysymykseen. ”Se onkin hyvä kysymys”, joulutontuista vanhin vastasi. ”Me kun ei tiedetä, missä pukki nyt on, pajoilla vai postissa tai sitten talleilla. Ehkä sinun olisi paras mennä kyselemään paikan päälle Korvatunturille. Muori siellä ainakin on paikalla.”
”Ja miten minä pääsen sinne Korvatunturille? Voitteko te lähteä opastamaan?” kotitonttu kysyi toiveikkaana. ”Ei me ehditä, meillä on tosi tiukka aikataulu!” joulutontut huudahtivat, yhteen ääneen, totta kai. ”Mutta, tuota noin… Linnuntietä täältä kirkonkylältä on sinne reilut sata kilometriä ja autolla pääsee aina Kemihaaraan asti. Sieltä tulee vielä kävelymatkaa 20 kilometriä Korvatunturille. Ihan vinkiksi vaan, satuttiin kuulemaan, että huomenna aamulla on Mettähallituksen kaveri lähdössä tarkastamaan suojelualueen maastoja ja aikomuksensa on ajaa Kemihaaraan ja lähteä sieltä sitten maastoon… Jos oikein asiasi järjestät, niin pääset varmaan kyytiläisenä.”
Kotitonttu kiitteli vinkeistä ja mietti mielessään, missä yönsä voisi viettää. Yö oli jo pakastumassa melko lailla… Vanhin joulutontuista oli ilmeisesti ajatustenlukija, sillä hän saman tien ohjeisti menemään Lyytin luo linja-autoasemalle. Hänen luonaan voisi ehkä järjestyä yösija.
Joulutontut lähtivät tohinalla seuraavaan kohteeseensa ja kotitonttu palasi takaisin linja-autoasemalle. Se huomasi nyt pihamaalla alueen kartan ja katsoi siitä seuraavan päivän reitin. Aamulla pitäisi vain löytää se ”mettähallituksen kaveri”, jotta saisi kyydin järjestymään…
Mutta se oli huomisen hommia. Kotitonttu puikahti puodin ovesta sisään. Joulutontun mainitsemaa Lyytiä ei näkynyt, joten kotitonttu piiloutui postitoimiston laatikostoihin yöpuulle. Alusta oli ehkä hivenen kova, mutta päivä oli ollut pitkä ja väsyneelle kelpasi kovempikin alusta. Kotitonttu nukahti saman tien.