”Mitäs sä täällä duunaat?” ääni kysyi vaativana. Kotitonttu havahtui ja raotti silmiään. Juhlat olivat ohi ja sali oli tyhjä ja hiljainen… Paitsi, että silmäpari tuijotti häntä tiukasti patsaan kilven takaa. ”Ööh… anteeksi, taisin nukahtaa”, kotitonttu vastasi varovasti. ”Näköjään”, ääni toisti happamana. ”Kantsis alkaa selittää!” No, kotitonttuhan selitti ja vähitellen häntä tiukasti tuijottanut silmäpari alkoi lauhtua. ”Vai Turkuun… Nyt sun pitäis kyl reivaa kurssii: sä oot nyt stadissa!”
Kotitonttu kömpi pois patsaasta. Hänen edessään oli lyhyenläntä, mutta sitäkin tärkeämpi virkailijatonttu. Asukin oli varsin erikoinen: se oli sekoitus pukua, frakkia ja kenraalin univormua. ”Kai tässä pitää esittäytyäkin, olen presidentillinen linnantonttu Voutimies”, linnantonttu esittäytyi ja nosti kädensyrjän ohimolleen. ”Minä olen kotitonttu Savonrannasta”, kotitonttu vastasi. ”Ja olet etsimässä Turun linnaa? Sen verran hiffaan, ett se on tollanen, apaut sata seitkyt kilsaa täält länteen. Tsugella pääsee”, linnantonttu selitti.
Kotitontulta meni puolet ohi korvien… Toisen puheesta ei saanut täyttä selkoa, mutta oleellisin kävi selväksi: matka suuntaisi länteen ja olisi noin sata seitsemänkymmentä kilometriä. Tsugesta hän ei tiennyt ja hiffaamisestakaan ei ollut varma. Kotitonttu kuitenkin kiitti kohteliaasti ja linnantonttu saattoi hänet ovesta ulos. Ovella he vielä kättelivät – kotitonttu oli ymmärtänyt, että se oli tässä linnassa tapana.
Kotitonttu oli jälleen kadulla. Hän käänsi selkänsä aamuauringolle ja katseli lännen suuntaan. Sinne pitäisi nyt päästä. Mutta ensin pitäisi löytää jotain syötävää… Edellisillan herkuttelu oli enää muisto ja vatsa kurisi odottavasti. Kotitonttu näki edessään torin ja suuntasi toiveikkaana sinne. Monenlaiset tuoksut tulvivat nälkäisen nenään. Kotitonttu haistoi ainakin kahvin, makkaran, voissa paistetut muikut…
Vesi herahti tontun kielelle… Mikä avuksi?