Putin uhoaa Venäjän voittoa Ukrainassa.
Minä väitän, että Venäjä häviää – itse asiassa on jo hävinnyt.
Perusteluita?
Riippumatta siitä, miten Ukrainan sodassa tulee lopulta käymään; miten maiden väliset suhteet rauhan jälkeen järjestellään tai millaiseksi Venäjän taloudellinen, kulttuurinen tai mikä tahansa yhteistyö länsimaiden kanssa aikanaan muotoutuu, on leimakirves jo lyönyt merkkinsä Venäjään – ja väistämättä myös venäläisiin – sukupolvien ajaksi.
Eli saavutti Putin mitä tahansa, hän on hävinnyt enemmän!
Ahnehtiessaan Venäjälle – itselleen – yhä enemmän valtaa, maata ja maallista mammonaa, hän romutti Venäjän maineen.
Seuraukset kantavat kauas tulevaisuuteen.
Ihmisten muisti on nimittäin pitkä.
Suomen sodista on yli 80 vuotta. Suomalaiset ovat niiden jälkeisten vuosikymmenten kuluessa sopeutuneet ja rakentaneet elämäänsä kulloistenkin reunaehtojen mukaisesti. Menneisyys on menneisyyttä.
Mutta: emme ole unohtaneet historiaamme.
Jotain olemme siitä oppineetkin.
Luotto Venäjään ei ole Suomessa koskaan – aiempienkaan vuosisatojen aikana – päässyt kasvamaan kummoiseksi. Hyökkäys Ukrainaan oli vain uusi sinetti luottamuspulalle. Se romahdutti jälleen kerran vähäisenkin ajatuksen siitä, että Venäjällä olisi tapahtunut tai voinut tapahtua edes jotain kehitystä demokraattisempaan, valtioiden tasa-arvoisuutta kunnioittavaan suuntaan.
Turha toive. Suurvalta-ajattelu jatkuu.
Yhtä lailla ukrainalaiset ovat saaneet kärsiä itäisen naapurinsa valta- ja hegemoniapyrkimyksistä. Holodomorista ei ole sataakaan vuotta, neuvostoajan päättymisestä 34 vuotta. Venäläisten toiminta ja sen äärimmäinen brutaalius yhä jatkuvan sodan aikana on tuskin ollut ukrainalaisille yllätys.
Silti… mitä tulevaisuus sitten ikinä tuleekin olemaan, ukrainalaisten on vain kestettävä ja sopeuduttava. Olosuhteiden sietäminen ei silti tarkoita anteeksiantoa.
Kaikkea ei voi antaa anteeksi tai unohtaa. Elettävä on silti.
Entä Putin? Hänen perustelunsa hyökkäykselle?
Epämääräistä ja tarkoitushakuisesti vääristeltyä tarinaa historiallisista oikeuksista, yhdestä kansasta, veljeydestä.
Jos ”veli” toimii näin, mihin vihollista enää tarvitsee?
Putinin ”Venäjän historia” on vanhan ja heikon miehen epätoivoista itsekorostusta. Historiassa voidaan haluttaessa mennä aina kauemmas ja kauemmas… kohti ”Venäjän suuruuden aikaa” – kunnes Moskovakin on vain pahainen kylärääsy, vasalli Kiovan Rusin vallan alla.
Venäjä ei ole koskaan oppinut tyytymään status quo:hon; siihen, että vallitseva tilanne, nykyhetki, on todellisuus ja ainoa realiteetti, jonka mukaan on orientoiduttava. Että on tyydyttävä siihen, mitä on, ja turvattava kansan tulevaisuus olemassa olevista lähtökohdista.
Kaiken tapahtuneen jälkeen Ukraina ei luovuta – se ei voi luovuttaa. Sen on selviydyttävä ja rakennettava tulevaisuutensa, miten parhaiten taitaa.
Mutta millaiseksi voi Venäjän kansan tulevaisuus muodostua?
Huonolta näyttää.
Järjestelmä, joka pistää jo alakouluikäiset opettelemaan aseiden kasaamista…
No, sellaisten aseiden piiput kääntyvät herkästi niitä vastaan, jotka ovat käskeneet niiden käsittelyä opettelemaan…
Nykyoloissa lienee silti turhaa odottaa, että Venäjän kansa pystyisi ottamaan kohtaloaan omiin käsiinsä ja vaatimaan parempaa tulevaisuutta itselleen ja lapsilleen?
Mahdollisuutta valita ja päättää itse oman elämänsä suunnasta ei tunnu olevan. Onko yksilö edelleen olemassa järjestelmää varten – onko neuvostoaika vain puettu uusiin vaatteisiin?
Liike-elämän ja eliitin edustajat, oligarkit, ovat yhtä lailla riippuvaisia isäntänsä mielenailahduksista. Yksikin väärä sana tai väärä valinta ja pudotus huipulta voi olla raju.
Mitä Putin lopulta on itselleen ja kansalleen voittanut näiden kaikkien vuosien aggressioilla?
Kuten todettua: Venäjän maine on romutettu.
Putin on tapattanut liian monta viatonta – lasta, naista, vanhusta, sotilasta. Ukrainalaisia ja omia. Julmasti. Piittaamattomasti.
Ei ihme, että monissa länsimaissa suhtautuminen Venäjään on muuttunut jyrkästi. Monet tuntevat tätä nykyä Venäjää kohtaan ylenkatsetta, jopa halveksuntaa. Vihaa? Sitäkin.
Ja tuo mainehaitta jää. Sen ylenkatseen venäläiset tulevat kokemaan vuosikymmeniä – ehkä vuosisatoja.
Sittenkin, kun Putin on enää vain historiaa, kasa katoavaa tomua kullatussa mausoleumissaan.
Häpeä on sinun, Venäjä – maailma ei unohda.
Kannattiko?
