Joku voisi pitää hullun puuhana majoittumista Ylläkselle vain yhdeksi yöksi, kun nähtävää ja koettavaa riittäisi alueella viikoksikin. No, toivottavasti näin ajatteleville kelpaa lieventävänä asianhaarana se, että teimme vielä aamusella pienen vaelluksen tunturimaastoihin. Pakkasimme tavarat, auton ja eväät, palautimme avaimet ja sittä sitten vain matkaan.
Hieman heitimme arpaa reitin suhteen, mutta aikatalu saneli ratkaisun. Kovin pitkään vaellukseen ei riittäisi aikaa, jos aikoisimme olla Saariselällä vielä ihmisten aikoihin. Valinta kohdistui siksi Tuomikurun kierrokseen, jolla oli pituutta 6,3 km, nousua 137 metriä ja laskua 139 metriä.
Valinta oli oikeastaan ihan onnistunut. Reitti oli sopivan haastava, mutta verenmaku kurkussa ei tarvinnut kulkea. Kovin usein ainakaan… No, taukopaikkoja oli tarjolla riittämiin, jos halusi hetkisen hengähtää ja tasata pulssiaan. Alkumatka esitteli komeita tunturi- ja metsämaisemia – korkeimmillaan reitti kulki 407 metrin korkeudessa – mutta loppupuoli yllätti vehreydellään. Polku seuraili puronvartta ja kasvillisuus muuttui täysin toisenlaiseksi. Ristiriita tunturimaaston kauniin karuuden ja laakson vihreän runsauden välillä toi reittiin kiinnostavaa ristiriitaisuutta. Elämme luonnoltaan varsin mielenkiintoisessa maassa!
Auton pehmeille istuimille lösähtäminen tuntui erityisen mukiinmenevältä vajaan kolmen tunnin patikoinnin päälle. Sääli vain kuskiparkaa, mutta jos ajaminen on mieleen, niin se riemu hänelle sallittakoon. Häikäilemättä en edes tarjoutunut varakuskiksi, vaan tyytyväisenä lepuuttelin koipiani takapenkillä…
…aina Saariselälle saakka. Ajoimme matkan aika lailla yhtäsoittoa perille saakka – toki pieni sähkökatkojen sävyttämä kahvipaussi lettujen, jäätelön ja lakkahillon ryydittämänä tuli pidettyä Luoston kohdalla. Kahvilan nimi oli Cafe Harianna ja se oli aika lailla muutakin kuin ”vain” kahvila: tarjolla oli kahvioherkkujen lisäksi matkamuistoja, tekstiilejä, lahjatavaroita, leluja, koruja… Sekä sangen omalaatuinen sisustus… Paikka Vajunen-järven rannalla houkutti osaltaan pitämään paussin juuri tässä ja nauttimaan pohjoisen suvesta.
Perillä… Saariselällä oli tarkoitus olla kaksi yötä, joten pidemmät reippailut saivat jäädä seuraavaan päivään. Iltaa oli kuitenkin vielä jäljellä, joten mikäpä sen parempi tapa viettää aikaa olisi ollutkaan kuin pikaisen majoittumisen jälkeen – painua puskaan jälleen!
Eli pieni kevyt iltalenkki odotti… Hurautimme Kiilopäälle ja otimme suunnaksi Poropolun. Matkaa reitille oli ilmoitettu 5,3 kilometriä, mutta tiedä sitten, millainen lenkki tässä tuli tehtyä… Opasteiden mukaan reittiä uusittiin ja parhaamme mukaan koetimme maastoon laiteltuja kylttejä seurata. Jossain vaiheessa vain törmäsimme aitaan tai paremminkin siinä olevaan porttiin! Opastemerkit näkyivät kyllä hyvin – mutta aidan väärällä puolella ja portti oli lukittu…
Mitäpä tehdä? Ratkaisu olisi voinut toki olla ryömiä portin ali – siitä olisi kyllä mahtunut – mutta ehkä se olisi sotinut aidan asettajan ajatusmaailmaa vastaan tai ollut liian helppo ratkaisu. Joten… Ei muuta kuin aidan viertä kohti tunturia, sopivaksi arvioidussa kohdassa 90 asteen käännös siten, että tunturi jäi vasemmalle puolelle ja sitten vain riittävän kuljetun näköistä polkua suurinpiirtein paluusuuntaan. Eikä loppujen lopuksi yhdelläkään ollut harmainta havinetta, missä mennään! Oikein erinomainen asenne erämaassa. Tai, no erämaassa ja erämaassa, sillä eihän nyt Kiilopään leirintäalue/-hotelli tai päätie nyt niin kaukana olleet ja toisaalta alue on sen verran tiuhaan reititetty, että johonkin reittiin tai retkueeseen olisi ennemmin tai myöhemmin törmännyt.
Toki ylivilkas mielikuvitus ei tarvitse sekuntia kauempaa siihen, että se karkaa täysin laukalle. Muutaman minuutin vaelluksen jälkeen aloin jo spekuloida mahdollisuudella, että tässä vielä etsintäpartiot saavat lähteä meitä haeskelemaan jylhästä erämaasta tai, vielä parempaa, meidät joudutaan pelastamaan helikopterilla. En kovin pitkään ehtinyt hekumoida lentomahdollisuudella, kun jo olimme taas uralla ja muutaman sadan metrin päästä löytyi jo autokin… No, se siitä sitten – ei voi mitään. Huono eksyminen! (Onneksi sentään…)
Ehkä seuraava päivä tuo uuden tilaisuuden!?