Aluevaalit tulevat – oletko valmis?

Suomessa järjestetään aluevaalit sunnuntaina 23.1.2022. Vaalit ovat minusta jääneet jotenkin sivuun ja vähintäänkin lähes kaiken jyräävän koronauutisoinnin varjoon.

Ei pitäisi jäädä:

Näissä vaaleissa valitaan uusien hyvinvointialueiden aluevaltuustot ensimmäiselle nelivuotiskaudelleen alkaen – eikä niiden valintojen pitäisi olla mikään läpihuutojuttu tai pakkopulla! Kenellekään.

Valittavat valtuustot tulevat nimittäin olemaan hyvinkin paljon vartijoina: valtuustot päättävät jatkossa alueidensa perusterveydenhuollon ja erikoissairaahoidon järjestämisestä sekä sosiaalitoimen moninaisista palveluista. Mainittakoon näistä sosialityö, kotipalvelut ja -hoito, perhetyö, kasvatus- ja perheneuvonta, kehitysvammapalvelut, päihde- ja mielenterveyspalvelut, vammaispalvelut… Myös pelastustoimen järjestäminen kuuluu jatkossa hyvinvointialueille ja aluevaltuustoille niiden johdossa.

Eli kyse on sangen perustavanlaatuisista ja käytännössä kaikkia kansalaisia koskettavista palveluista.

Kiinnostavaa asiassa on erityisesti tuo talouspuoli! Mikään julkinen toiminta ei tunnetusti ole ilmaista. Hyvinvointialueiden toiminta rahoitetaan ensisijaisesti valtion varoin ja osin asiakasmaksuin. Se, miten nämä rahat saadaan riittämään kokonaisuuteen, tuleekin olemaan melkoinen yhtälö: millaiseksi kansalaisten palvelutarve tulee muodostumaan; miten kustannusrakenne kehittyy; millaisia palveluita lopulta tarjotaan…

Eli aluevaltuustojen edustajat tulevat luomaan pitkällekin kantavat periaatteet ja päättämään siitä, mihin sinun taskuistasi veroina ja asiakasmaksuina hyvinvointialueiden käyttöön napsittavat eurot käytetään/kohdennetaan/raamitetaan!

Kärjistetysti sanottuna sinun tulevat vanhuuden vaippasi ovat nyt jo jaossa.

Ynnä paljon muuta.

Viime kesänä annettu asiaa koskeva laki sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä asettaa toiminnalle aikamoiset vaatimukset! Tavoitteena on ”edistää ja ylläpitää väestön hyvinvointia ja terveyttä sekä varmistaa yhdenvertaiset, yhteentoimivat ja kustannusvaikuttavat sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut koko maassa”. Huh! Minusta tuota sepustusta voisi hieman piruillen selittää siten, että tavoitteena on jakaa kurjuutta mahdollisimman tasapuolisesti. No, eihän siinä tieten nyt noin sanota, mutta…

…kyseisen lain teksti on joka tapauksessa kaikkinensa aikamoista jargonia! Sen mukaan nimittäin palveluja muun muassa ”voidaan koota – – – suurempiin kokonaisuuksiin, kun palvelujen saatavuus ja laadun turvaaminen edellyttävät erityisosaamista tai kalliita investointeja tai kun palvelujen tarkoituksenmukainen, kustannusvaikuttava ja tehokas toteuttaminen edellyttävät sitä”.

Eli suomeksi: käytännössähän tuo tarkoittaa sitä, että peräkylän mummo saa yhteiskunnallisen tilanteen niin vaatiessa edelleenkin lähteä ihan entiseen tapaan kotikylää isommalle kirkolle hakemaan apuja vaivoihinsa. Järjestämisvelvoitteena oleva ”palvelujen esteettömyys ja saavutettavuus” ovat taatusti jatkossakin tarveharkintainen, suhteellinen ja sangen joustava käsite.

No, kela-taksi tuo ja kela-taksi vie – vitsi, vitsi!! Eiku…?

Uskallanpa miltei väittää, että kompastuskiveksi, ellei jopa suoranaiseksi riidanaiheeksi tulee muodostumaan se, että vastuu kansalaisten hyvinvoinnin ja terveyden edistämisestä pirstotaan eri tahoille:

Ensin: Kunnan on tunnettava väestönsä tarpeet sekä laadittava esitys siitä, miten nämä tarpeet voidaan täyttää. Ynnä nimettävä tähän toimintaan vastuulliset instanssit. (No, ainakin raportointivelvoitteiden myötä paperityö tulee rutkasti lisääntymään… Ja sillähän niitä mummoja hoidetaan…)

Toiseksi: Hyvinvointialueiden osalta laki asettaa lähtökohtaisesti samoja velvoitteita: on edistettävä hyvinvointia ja terveyttä tavoitteellisesti ja tavoitteita tukevilla toimenpiteillä, arvioitava vaikutuksia hyvinvointiin ja terveyteen ja niin edelleen… Lyhyemmin sanottuna hyvinvointialueiden on luotava toimintamallit ja raamit, joilla kuntien ilmoittamat sote-tarpeet voidaan täyttää. Eli järjestämisvastuu on hyvinvointialueiden kontolla.

Ai niin, muistinko mainita: hyvinvointialueen toimijoiden on myös muistettava raportoida aluevaltuustolle. Vähän kaikesta… Onko tässä suomalaisen paperiteollisuuden uusi toivo vai kiittelevätkö kenties digi-alan osaajat?

No, otanpa hieman puheitani takaisin: myönnettävä toki on, että hallinto ja sen kehittäminen vaativat konkreettista tietoa kentältä. Raportteja ja tilastoja kaivataan päätöksenteon tueksi. Uutiset vain kertovat suomalaisten lukutaidon heikentyvän vuosi vuodelta – osataanko näitä tietoja lukea oikein?

Toisaalta: vale–emävale–tilasto…

No, kettuilu sikseen… Kolmanneksi: Mikäänhän ei toimi ilman rahoitusta. Alueen tulee esittää omat suunnitelmansa sekä rahoitustoiveet toimintaansa sekä investointeihinsa kuntien antamien tietojen / esittämien tarpeiden pohjalta ja myönnettävästä rahoituksesta päättää sitten sosiaali- ja terveysministeriö.

Lähtökohta rahoituksen järjestämisessä on toki, että palveluiden yhdenvertaisuus ja riittävyys tai yhtä lailla henkilöstön riittävyys ja ammattitaitoisuus eivät saa vaarantua, eikä toiminnan laatu heikentyä. Myöskään potilasturvallisuus ei saa vaarantua… Tavoitteena mitä ilmeisimmin on koko maan kattava tasalaatuisuus. Hienoja tavoitteita, totta kai… Hienoja tavoitteita…

Mutta loppupeleissä palvelut hankitaan taatusti ”kokonaistaloudellisesti edullisimmalla tavalla”! Toisin sanoen kriteereinä ovat halvin hinta, edullisimmat kustannukset ja paras hinta-laatusuhde (jos nyt EU-hankintojen kilpailutusten kriteerejä tässä esimerkkinä listaan; lienevät aika laajalti käytössä läpi koko julkisen sektorin…). No, tuo jättää harkintaan mielestäni (turhankin?) runsaan liukumavaran.

Laadukasta toimintaa lienee turha toivoa, jos tuota tulojen ja menojen ja laadun yhtälöä ei saada toimimaan. Tulot ja menot ovat tieten matematiikkaa, ja hirtehisesti voisi tieten tähän liittyen kysyä, että mitäpä sillä laadulla sitten missäkin tilanteessa tarkoitetaan… Tähän asti on välillä tuntunut, että vanha huutolaismeininki on yhä voimissaan: miten vain halvimmalla homma saadaan hoidetuksi.

Ja sama meno taitaa jatkua:

Jos ministeriö arvioi, että palvelut voitaisiin toteuttaa kustannustehokkaammin vaikka hyvinvointialueiden välisenä yhteistyönä tai esitetty ”ratkaisu ei edistä sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusvaikuttavaa järjestämistä” – so. tulee ministeriön mielestä kalliiksi – keskustelut ja selvittelyt jatkuvat. Vääntö määrärahoista ja priorisoinneista jatkuu hamaan maailman tappiin saakka ilmeisesti ja leikkausjonot vain kasvavat odottaessa, eikä pahoinvoiva nuori saa tarvitsemaansa apua akuuttiin hätäänsä? Tai sitten juustohöylä heilahtaa – ottakaa tai jättäkää (palvelut vähemmälle?)!

Toisaalta kuntien talousahdinkohan on jo pitkään ajanut ne säästöjen toiveissa ostamaan palveluita yksityiseltä sektorilta, mitä suuntausta vuosikymmenten hallitustrendit ovat edelleen ruokkineet. Tokihan tämä on luonut uusia markkinoita ja työllisyyttäkin (vaikka hoitajamitoituksia vanutellen), mutta silti kunnille koitunut hinta ei välttämättä ole ollut kaikilta osin / perimmältään erityisen edullinen…

Puhumattakaan, että vanha, moneen asiaan pätevä, totuus ”keep it simple” on päässyt unohtumaan ja palvelurakenteet ovat alati hajautuneet ja monimutkaistuneet. Ja jokainen mukana oleva kyllä esittää laskua saatavistaan!

Myös asiakkaille, siis kuntalaisille, yksityistäminen on tuonut tullessaan sangen usein taloudellisessa mielessä jopa suoranaisen katastrofin – tästä ehkä tuonnempana enemmän…

No, sivuraiteille kun tässä päädyin, niin jatketaanpa vielä samalla uralla: Mielestäni tällaisen yksityisille palveluntuottajille julkisista varoista käytännössä myönnetävän taloudellisen tuen vastineeksi – olkoonkin vaikka kuinka perusteltu maksu palveluista – pitäisi asettaa melkoisen tiukat vastuut ja työllistämis- ja veronmaksuvelvoitteet. Ei liene tarkoitus, että yksityiset firmat maksimoivat voittojaan julkiselta vallalta saatujen (vero)varojen turvin/myötävaikutuksella (tuloutettaviksi veroparatiiseihin??)? Etenkään, kun samaan aikaan julkinen sektori itsessään on vuodesta toiseen rimpuillut säästöpaineissa vähän joka sektorilla: koululaitos, päivähoito, terveydenhuolto, kotihoito… Ja niin edelleen. Onhan näihin ”yritystukiin” ennenkin puututtu! Missä aito kilpailu alan yritysten kesken? Yhteiskunnan tuella hyvinvointialan jätit syövät alan pienyrittäjät ja sen jälkeen määrittävät hinnat? (Ja onko tuo nyt välttämättä erityisen reilua muidenkaan ”yhteiskunnan kannalta keskeisten alojen” yritysten vinkkelistä… Miten se ”keskeisyys” sitten onkaan perusteltua määrittää…?)

Ongelmana taitaa vain olla, että tuskin uudenkaan lain aikana nämä yksityiset palvelutuottajat ovat valmiita tinkimään jo saavutetusta asemastaan ja eduistaan. Julkiselle sektorille tehdyillä palveluilla tulee olemaan hintansa jatkossakin.

Toki yksityiselläkin sektorilla on paikkansa. Veronmaksajana toivon silti joka tapauksessa tiukkaa kulukuria tulevaisuudessakin siltä osin kuin julkiselle vallalle määrättyjä tehtäviä siirretään yksityisen sektorin hoidettaviksi! Jos tieten muutenkin.

(Ja tätä sivuten toivon yhtä lailla vaaleissa valittavien ehdokkaiden mahdollisten sidonnaisuuksien julkituontia ja tarvittaessa aikanaan jääväystä päätöksenteosta! En soisi näkeväni yhtään pukkia – aitoa tai lobattua – kaalimaan vartijana, etenkään, kun luodaan uutta hallintoa ja käytäntöjä pitkälle tulevaan.)

Muutosta jo vallitseviin käytäntöihin on tuskin tulossa. Eli alue voi järjestää käytännön toiminnan itse tai – tietyissä tilanteissa – yhteistyössä toisen hyvinvointialueen kanssa. Kunhan vain löytyy sitä riittävää osaamista, toimintakykyä ja valmiutta vastata sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä ja saatavuudesta. Tai, jos oma ja/tai naapurialueen kapasiteetti ei ole riittävä, on tietyin varauksin/rajauksin ja tarkoituksenmukaisuussyistä mahdollista jatkossakin hankkia palveluita myös yksityiseltä sektorilta.

Yksityisille palveluntuottajille asetetaan laissa toki varsin tiukat kelpoisuusvaatimukset. Mietin vain, että mitenkähän näiden toteutumista valvotaan, kun nykyiselläänkin on meno ollut tällä sektorilla varsin villiä… Mistä yht’äkkiä löytyy resursseja tarkistaa yrittäjien taustat riittävällä laajuudella ennen kuin nimet laitetaan sopimuksiin tai tehdä tarkistuskäyntejä jo toimivissa yksiköissä? Toimintakenttä tuppaa olemaan melkoisen laaja ja kun esimerkiksi kilpailutus vaatii tarkistamaan sopimuksia jopa vuosittain… Tekemistä riittää! Mistä tekijät? Kun tähänkin asti on ollut kroonista niukkuutta resursseista! Epäkohtia ja jopa suoranaisia väärinkäsityksiä sote-alan eri sektoreilta on ropissut median päiviteltäväksi viime vuosien kuluessa tuon tuostakin…!?

Vaikka toimintaa järjestetään jatkossa valtion varoin ja käytännön tasolla pitkälti siirtämällä työntekijöitä ja infraa kunnilta ja kuntainliitoilta hyvinvointialueille, niin väitän silti, että a) lisärahoitusta toiminnan järjestämiseen ei valtion alati ongelmaisessa taloustilanteessa ole suuremmin luvassa ja b) kyllä tässä samalla uutta hallintoa luodaan entisten rakenteiden ohelle jakamaan toimintaan varattua jo lähtökohtaisesti niukkuudessaan runsasta rahapottia… (Elleivät uudet valtuustot onnistu sitten saamaan erillistä korvamerkittyä puolue… eiku… toiminta-avustusta…)

Meneeköhän tämä osin jopa siihen, että leikataan käytännön toiminnasta yhdellä suunnalla – mikä se onneton instanssiparka sitten onkaan – jotta saadaan varmistettua, että se käytännön toiminta on laadukasta tai ainakin vähän laadukkaampaa toisella? Jostakin sektorista (vaikka siitä hallinnosta) tehdään sote-toiminnan mallikas lippulaiva ja kauempana peräkylillä tai marginaalisemmilla sektoreilla jatketaan sitten peittoa oikein urakalla ja lisäkankaan puutteessa malliin hölmöläiset…? Mene ja tiedä.

Tuohon edellämainittuun sekameteliin kun yhdistetään vielä lisämuuttujana se, että käytännön toiminnassa mukana olevilla yksityisillä palveluntuottajilla on oikeus käyttää – toki yhtä lailla kelpoisia (mitenkähän sekin siis varmistetaan?) – alihankkijoita. Luonnollisesti näiden käyttämisestä pitää erikseen tarkoin sopia, mutta silti… Tietääkö lopulta kukaan, kuka viime kädessä vastaa vaikkapa omaisesi hoidosta? Tarpeeksi kun pilkotaan ja pienitään ja hankitaan palveluita yli ja ali, ristiin ja poikittain, niin vastuu katoaa jonnekin matkan varrelle ja ikävyyksien tullen näennäisen selvistä vastuunjakomäärityksistä ja rautaisesta komentoketjusta ei ota seppäkään selvää!

Eikös tuo kehitys ole rakennusalalla jo nähty?

Toisaalta… Hieman tuo yksityisille palveluntuottajille jätetty mahdollisuus käyttää tarvittaessa alihankkijoita haiskahtaa sikälikin, että entäpä jos nämä alihankkijat toimintaansa turvatakseen pyrkivät karsimaan kulujaan (lue: maksimoimaan tuottojaan) ja esimerkiksi käyttävät henkilöstövuokrausfirmoja henkilöstöhankinnoissaan. Ilmeisen tavanomaista toimintaa, kuulemma… Näissä vuokrafirmoissa ammattitaito tulee ikävä kyllä varsin usein myydyksi jopa niin sanotusti halvalla! Mitä tämä tekee yleisesti sosiaali- ja terveysalan arvostukselle ja palkkatasa-arvolle?

Sote-sektori on muutoinkin – toki alasta alaan vaihdellen – joltinasteisessa kurimuksessa suosionsa suhteen ja julkitulleiden uutisen mukaan vapaita työpaikkoja on (muistaakseni) hoitoalalla jo enemmän kuin koulutettavia. Kiinnostusta sote-alalle ei ole. Eikä tule? No, voihan tämä uusi kokonaisuus lähteä hyvinkin käyntiin ja tällainen spekulointi on täysin turhaa ja ennenaikaista. Ainaisena kyynisenä skeptikkona voin tieten jälleen kerran olla ajautunut hakoteille. Ollaan tämän kerran optimisteja ja toivotaan parasta! Ja antavathan nuo henkilöstövuokrausfirmat toki yhden työllistymisvaihtoehdon alalla toimiville…

Mutta silti tekisi melkein mieli sanoa, että hemmetti sentään!

Tuntuu olevan uusi laki samoilla periaatteellisilla linjoilla kuin erinäiset hyvinkin innokkaasti itseään mainostavat aluevaaliehdokkaatkin: ”Me haluamme kaikille kymmentä hyvää ja yhdeksää herkullista!” Tai ehkä pikemminkin päinvastoin: ehdokkaiden teemat uppoavat lain henkeen kuin kala veteen. Tosin, sivumennen sanottuna, lain säädökset vaaliteemoina tai -sloganeiden innoittajina ovat vähän… No, erikoisia… Minusta ainakin on jokseenkin mielikuvituksetonta vaatia sellaista jota jo laki edellyttää. Vai onko lakiin tutustuminen jäänyt puolitiehen?

Niin tai näin. Paperilla kaikki on vallan erinomaista ja laki on kansalaisten eduksi laadittu. Vaan se ydinkysymys on, miten tämä kaikki käytännössä järjestetään? Mistä rahat? Mitä loppujen lopuksi priorisoidaan ensisijaiseksi?

Toisaalta, mitä loppujen lopuksi on uudistettu? En ole ”vanhan lain” sisältöä sanatarkasti tutkaillut, mutta minusta tässä uudessa systeemissä vaikuttaa olevan käytännössä hyvin paljon samaa kuin vanhassakin… Onko tässä vain keksitty pyörä tai paremminkin ehkä polkupyörä uudelleen ja kuvaillaan sitä nyt vähän nykyaikaisemmin sanakääntein? Rattaat rahisevat silti…

Jokaisen uudistuksen myötä jo valmiiksi pirstaleinen järjestelmä pirstaloituu ja monimutkaistuu edelleen, kun uusia toimijoita väistämättä tulee mukaan. Saavutetaanko tässä yhtälössä toivottuja säästöjä ja ylletäänkö laatuun, jota tavoitellaan? Miten ihmeessä saadaan kuvio toimimaan, palvelut tarvitseville ja rahat riittämään? Vai kolkuttelevatko olosuhteiden pakosta uudet verotukselliset järjestelyt jo ovella… Kaikki tämä – jää nähtäväksi.

Jossain vaiheessa mietin, olisiko jopa ollut tarkoituksenmukaisempaa koordinoida ja yhdistää kunta- ja sairaanhoitopiirien tason toimintoja sellaisinaan ja siirtää ne suoraan valtion rahoitukseen. Toiminnan valtakunnallisesta yhdenmukaistamisesta ja koordinoinnista olisi voinut vastata yksi valtion sote-alan keskusnyrkki tai siis -virasto – ilman (luultavasti hinnakkaaksi koituvaa ja asiantuntemuksen puolesta toistaiseksi vielä kysymysmerkkeinä olevia) perustettavia, uusia aluetason organisaatioita? Tiedä häntä… Toki aluevaltuustojen kautta aukeaa liuta uusia valtuustopaikkoja ja mitä kaikkea mukavaa tästä vielä poikiikaan herroille ja ehkä hiukkasen narreillekin.

No, ei kannata ottaa tuota aivan vakavasti, mutta:

Tässäpä sinulla, arvoisa äänestäjä, on nyt tuhannen taalan – tai oikeastaan euron – paikka: ehdokkaissa tuntuu tosiaan löytyvän kolmetoista tusinassa niitä, jotka kyllä kovasti vaativat hyvinvointia ja palveluita kaikille tasapuolisesti ja laadukkaasti. Ja mielellään myös ilmaiseksi. Valtio tarjoaa (kunhan ei ota lisälainaa…) ja hinnasta viis, sillä me emme ole nyt köyhiä ja kipeitä! Sen aika on sitten jälleen tuonnempana, ellei sosiaali- ja terveysministeriö sitten aivan höyrähdä budjetoinnissaan ja myönnä erinäisiä ekstramiljoonia palvelutuotannon järjestämiseen. (Juu ja lehmätkin kuulemma lentävät – korppien matkassa kylille lypsettäviksi…).

Taitaa joka tapauksessa olla niin, että valittavilla edustajilla on nyt edessään melkoisen mittakaavan haaste!

Sitä ennen, äänestäjänä, pitäisi löytää ehdokas!

No, onhan tässä vielä vähän aikaa löytää kandidaatti, joka henkilökohtaiset intressit tarvittaessa sivuuttaen, turhia politikoimatta pystyy yhteistyöhön, hahmottamaan kokonaisuuden riittävän kattavasti, sanomaan, miten koko tämä eri osapuolten ristiriitaisten intressien ja erilaisissa elämäntilanteissa olevien kuntalaisten tarpeiden tilkkutäkki saadaan siihen kuntoon, että ei iske kenellekään vilu varpaisiin, eikä kylmä nenänpäähän. Kovin pahasti ainakaan.

Ja mielellään niin, että jäisi vähän lompakonkin pohjalle: paikkuulankoja täytyy varmasti ostaa tuonnempanakin…

Jos tällainen ihme-oletettu jostain varmuudella löytyy, niin puoluekannastaan riippumatta voisin jopa harkita ääneni antamista hänelle.

Siinä on vain tuo ”jos”…

No, onhan heitä toki. Asiantuntevia, avarakatseisia, kokeneita, työteliäitä ja vilpittömiä kansalaisia isänmaan palvelukseen. Eiköhän tämä tästä… Huhuu??

Ja tähän loppuun vielä… Koska nykyisin on trendikästä pyytää varmuuden vuoksi anteeksi kaikilta ja kaikesta, niin olenpa nyt muodikas ja pyydän anteeksi skeptisyyttäni ja kettuiluani. Onhan se synti ajatella aina pahinta!

(Mutta harvoin virhe…)