Jos otsikko on tuo ja kirjoitan tähän alkuun, että vanhuus ei todellakaan tule yksin, niin mitäköhän mielikuvia saan teissä aikaiseksi…?
No, huushollin ihmisyksilöt jatkavat eloaan ja oloaan entiseen tahtiin, joten ei tarvetta huolestua. Perheemme seniori, ikä-Nestori, Kolli-Ollimme sen sijaan on nyt saanut kokea varttumisen vaivoja… 14 vuotta ja vähän päälle… Kai se on myönnettävä, ettei hän enää aivan pentunen ole, vaikka nuori mieleltään onkin.
Ensimmäisen kerran kiinnitin huomiota pojan vointiin huhtikuun alkupuolella. Hän oli jotenkin levoton, kulki ympäriinsä kuin jotain etsien, naukui, mitä hän ei yleensä ole juurikaan harrastanut, ja selvästi aiempaa enemmän hakeutui meidän karvattomien kissojen seuraan.
Oletin, että hän kaipaa joitakin viikkoja aiemmin menehtynyttä kumppaniaan, karvakamuaan, jonka kanssa oli jakanut elonsa pentuajoista lähtien. Käytös viittasi vahvasti siihen suuntaan. Ja mitä tutkimus eläinten surusta on kertonut, ei se poikkea ihmisten surusta. Oletimme siis, että kaveri ikävöi ystäväänsä ja on vähän surusta sekaisin.
Ja, kun tämä toinen tyttökissamme, pikkuruinen, topakka matroonamme, ei erityisemmin ole kiinnostunut kollipojastamme, eikä ole osoittanut hänelle suuremmin sympatiaa – pari naamalipaisua silloin tällöin riittää, ”kokoa itsesi, iso mies” – niin lohduttajien rooli on jäänyt meille karvattomille.
Eli poika on saanut runsain mitoin rapsutuksia ja seuraa, uusia leluja, erikoisherkkuja – kaikkea, mistä karvakuono voi unelmoida. Hankittiin uudet valjaatkin ja lisättiin ulkoilua. Suunniteltiin jopa takapihan tarhaamista karvakaverin käyttöön.
Virhe.
Iso virhe: saavutetuista eduista ei tingitä, eikä lisä pahaa tee. Pojan itku vain yltyi yltymistään ja levottomuus kasvoi. Siinä vaiheessa, kun itku oli yltynyt suoranaiseksi ulvomiseksi ja olimme rämpineet jo useamman viikon putkeen päivät leikkien ja yöt seurustellen, alkoi mieleen hiipiä epäilys…
Viimeistään siinä vaiheessa, kun makasin eteisen lattialla silmät väsymyksestä särkien, viluisena ja ajatukset sumeina vatsavillojen rapsutuksesta auvoisena kehräävän kissan vieressä, alkoi kyteä ajatus, että jospa olemmekin väärässä…
Jospa poika käyttääkin meitä härskisti hyväkseen?
Kissoja pidetään vaikeasti koulutettavina, mutta minä sanon katin kontit!! Ne oppivat sangen sukkelaan, kertalaakista jopa – jos tahtovat oppia. Ja, jos opittavana jotain itselle mieluista, niin mikäpä siinä. Kyllä herkut, lelut ja ympärivuorokautinen seura aina kelpaa.
Palvelusväki meni lakkoon. Sulloi pumpulia korviinsa, jätti oven terassille raolleen (jotta naapurustokin saisi osansa kollimme sulosoinnuista…), puri hammasta – ja valvoi.
Uusi linjaus herätti pojassa selvästi hämmennystä: mihin katosivat yölliset herkut ja seura, missä rapsutukset?
Seurauksena olivat entistä pontevammat vaatimukset.
Toisaalla sitten viittä vaille itkua ja ainakin hammastenkiristystä. Periksi ei anneta.
Ei anneta. Ei puolin, eikä toisin.
Länsirintamalta ei pitkään aikaan mitään uutta.
Miten kissasta voikin lähteä sellainen ääni?? Kuin kaikki kiirastulen kärsivät sielut laulaisivat Popedan Pitkää kuumaa kesää moottorisahan säestyksellä!
Todettakoon, että tuo edellä mainittu ei ollut epäluottamuslause Popedaa tai kyseistä laulua kohtaan – molemmat kuuluvat ehdottomasti kesään – mutta jotain samaa Kolli-Ollimme kaiken jyräävässä saundissa oli kuin Pate Mustajärven ja Popedan rouheassa äijä-rockissa. Mielleyhtymälle en voi mitään…
Kun pistorasiaan laitettava feromonihaihdutin, rauhoittavat raksut ja turkkiin hierottavat pet remedy -tipatkin osoittautuivat tehottomiksi, mietimme, onko enää mitään vaihtoehtoa kääntää tilanne vielä voitoksi…
Pohdimme jo puolivakavissamme pojan tarjoamista Savonlinnan seuraavien oopperajuhlien mies- tai tässä tapauksessa kissavahvuuteen, mutta jollakin oli vielä sen verran tolkkua jäljellä – valvomisesta huolimatta – että ajatus ei edennyt alkua pidemmälle.
Sen sijaan teimme sen, mitä olisi pitänyt tehdä jo alkujaankin.
Menimme eläinlääkärille.
”Syökö hyvin?” Kolli on 6,5-kiloinen eli juu, syö. ”Onko laihtunut?” No, itse asiassa on vähän, mutta onhan hän ollutkin pikkuisen pulskassa kunnossa. ”Leikkiikö?” No, leikkii, hakee aktiivisesti kontaktia ja tykkää ulkoilla. ”Mutta naukuu?” KYLLÄ!!! ”Hmmh, ei tämä nyt sairaalta vaikuta. Voi olla, että suree kaveriaan, mutta otetaanpa varulta verikokeet. Laitan sähköpostia parin päivän päästä, kun tulokset on saatu.”
Asia selvä. Odotusta siis vielä pari päivää (ja pari yötä)… Jos syy löytyy, niin… Hyvä vai huono juttu? Jos mitään ei löydy… Mitäs sitten?
Odotettu – ja pelätty – päivä koitti. Viesti tuli.
”Hyvä, että otettiin kilpirauhasarvo, onhan se selvästi koholla. Munuaisarvo oli ok tai vähän jopa alle viitearvon, mutta siitä en huolestuisi, kunhan ei kohollaan ollut. Voin soittaa lääkityksen johonkin apteekkiin, mihin? Ja kumpi mieluummin, tabletit vai nestemäinen? Alussa olisi hyvä ottaa kontrolliverinäyte jo noin 3–4 viikon päästä lääkityksen aloituksesta.”
Jaa… Ai, no, hyvä… Kilpirauhanen, selvä… Hoituu lääkkeellä, hyvä – mutta… Apua! Tableteista on ollut vuosien saatossa sen verran kokemusta, että se vaihtoehto oli poissuljettu. Hetken tosin mietin, että jos jollain puhallusputkella tabletin saisi lykättyä karvakuonon kitaan… Mutta luultavasti kissa puhaltaisi ensin… No, ehkä pieni rauhoittaminen tekisi terää meikäläisellekin, mutta ei kiitos kuitenkaan. Siis liuos…
Tämänhetkinen tilanne?
Lääkettä on nyt otettu muutaman viikon ajan, aamuin illoin. Ensi viikolle tilaan kontrolliajan, mutta muutos on jo selvä. Poika syö ja juo hyvin, hoitaa hiekkalaatikkoasiat moitteetta, leikkii, ulkoilee, nauttii seurasta ja hellittelyistä – ja nukkuu yöt tai vähintäänkin touhuilee omaan entiseen hiljaiseen yölliseen tapaansa. Noin viikko siinä vielä valvottiin, mutta sitten, yht’äkkiä, yölaulanta jäi pariin serenadiin, sitten yhteen…
Hiljaisuus…
Mikään ei vedä vertoja hyvin nukutuille yöunille.
Ja lääkkeenottokin sujuu. Ilmeisesti troppi ei ole kissan makuun aivan vastenmielistä ja, kun hänet on saatu ehdollistettua siihen, että suuhun ruiskautettavaa nestettä seuraa aina aamu- tai iltaruoka, niin homma sujuu jo varsin hyvin. Poika istuu kiltisti paikallaan ja avaa suunsa, kun ruisku tulee suunpieleen. Ei tarvitse oikeastaan edes pitää kiinni mitenkään.
Viime päivinä poika on jopa nuollut huuliaan, kun näkee pelkän ruiskun.
Kiitos, eläinlääkärimme. Ja kiitos, herra Pavlov.