Entä jos…

Joskus sitä tulee miettineeksi, että mitä jos… Mitä jos jossakin elämäntilanteessa olisi valinnut toisin? Mitä jos olisi ottanut sen toisen tarjotuista työtilaisuuksista? Mitä jos olisikin ajanut toista reittiä? Ostanut sittenkin sen sinisävyisen asun? Valinnut toisen opintosuunnan? Pitänyt suunsa kiinni kiistanalaisessa keskustelussa?

No, toki tuollainen on turhaa jossittelua – elämä menee niin kuin menee ja kyllähän sitä kulloisessakin tilanteessa pyrkii sen hetkisen tietämyksensä mukaan tekemään parhaat ratkaisut.

Ja mistäpä tämmöinen jossittelu-ajatus nyt kumpusi?

Tiedä häntä. Viikonloppuna tuli vain moinen mieleen. Tuolloin lauantaina vietettiin siis Mikael Agricolan (n. 1510–1557) päivää. Agricolahan oli sangen monitaitoinen henkilö: Hän toimi Turun piispana ja Suomen uskonpuhdistajana sekä Raamatun suomentajana. Tämän suomennustyön myötä hän kehitti suomen kirjakielen perustan ja siinä ohessa käänsi ja kirjoitti myös ensimmäiset ensimmäiset suomenkieliset kirjat, kehitti uskontotiedettä ja folkloristiikkaa laatimalla runomuotoisen luettelon vanhoista suomalaisista jumalista. Näin tiivistetysti sanottuna.

Mutta mitä jos Agricolaa opintielle kannustanut kotikylä-Pernajan kirkkoherra olisikin ajatellut, että ”olkoon, poika on lahjakas, mutta jatkakoon isänsä jalanjäljillä maanviljelijänä”? Tai jos Mikael itse olisi päätynyt Olavi-isänsä tapaan tuttuun ja turvalliseen maatatalon toimeen? Yhden ihmisen elämä olisi muotoutunut sangen erilaiseksi ja ehkä siinä samalla olisi koko Suomen kehitys kulkenut vähän toisenlaisia polkuja.

No, toki tuolloin oli muitakin suomen kielen kehittäjiä aloittamassa työtään eri tahoilla, joten tuskin olisimme vaille kirjallista kieliasua jääneet. Ehkä kieli olisi muodostunut hieman muunlaisia reittejä ja Agricolan kehittämiä uudissanoja olisi jäänyt syntymättä. Mutta Abckiria olisi varmasti silti julkaistu jossain vaiheessa – tosin jonkun toisen kirjoittamana, toisella nimellä ja varmasti toisenlaisena.

Mutta kaikki meni, kuten meni ja Agricolan muistopäivää vietetään nykyisin totuttuun tapaan ja perustellusti suomen kirjakielen ja suomenkielisen kirjallisuuden muistoksi.

(Asiaa sivuten: satuinpa viikonloppuna huomaamaan Helsingin Sanomissa Agricolan päivän kunniaksi julkaistun hupaisan sanatestin: miten hyvin itse tietäisit/arvaisit/osaisit päätellä, mitä 1500-luvulla Agricolan käännöksissä olevilla sanoilla tarkoitettiin? Tuttuja sanoja, mutta merkitys ei välttämättä ole enää alkuperäinen. Ei ollut itseasiassa aivan helppo testi…)

Tätä kirjoitusta rustaillessa tuli selailtua netistä erilaisia kertomuksia ja tietoja Agricolan elämänvaiheista… Täytyy sanoa, että tiettyä ”historian siipien havinaa” ja omanlaistaan yhteyttä nykypäivään löytyi vuodesta 1557 – voisi tavallaan sanoa, että ei mitään uutta auringon alla. Eli tekipä yksittäinen ihminen ja kansa mitä valintoja tahansa, yksi on ja pysyy… Ruotsin ja Venäjän välillä oli nimittäin käyty vuosina 1555-1556 jatkuvia kahakoita raja-alueilla ja sotatilaan oltiin niin sanotusti varsin kyllästyneitä. Tilanteeseen haluttiin saada ratkaisu neuvotteluteitse ja Kustaa Vaasa lähetti Venäjälle oman rauhanneuvotteluvaltuuskuntansa. Agricola oli mukana jäsenenä.

Rauha kyllä saavutettiin, mutta… Päätös osallistua matkalle koitui Agricolan kohtaloksi: paluumatkalla hän sai vakavan sairauskohtauksen, ja juuri, kun valtakunnanraja oli ylitetty ja päästy Suomen puolelle, Agricola menehtyi. Hänet haudattiin Viipurin vanhaan tuomiokirkkoon, mutta hauta on toistaiseksi jäänyt kadoksiin kirkon tuhouduttua.

Lienevätkö sitten raskaat neuvottelut raskaine huveineen vaatineet veronsa? Ei ollut kuulemma ollut helppoa vakuuttaa itäisen naapurin tsaari Iivanaa (jota julmaksikin kutsuttiin) siitä, että Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa ei suinkaan ollut syypää sotaan (eikä myöskään sellainen moukka talonpoika, joka Iivanan mukaan ”tunsi maailmaa vain, mitä navettansa sontaluukusta oli nähnyt”)!

Joka tapauksessa Agricolan ansioksi on luettu, että tsaari Iivana saatiin lopulta vakuuttumaan siitä, että hänelle oli kerrottu aivan vääriä tietoja asiain laidasta. Sota vyörytettiin lopulta raja-alueiden asukkaiden viaksi… No, kansalla tuskin oli intressejä lähteä asiassa kuninkaita ja tsaareja haastamaan – kähinöiden juurisyyt saivat jäädä sivuun, rauha saavutettiin ja elo saattoi hetkisen jatkua vähän tasaisempaan tahtiin (kunnes 13 vuotta myöhemmin alkoi pitkä viha, 25 vuotta enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti jatkunut sota Ruotsin ja Venäjän välillä).

Vaan niin lähti Agricola tästä elämästä, lahjakas mies parhaassa iässään! Mitä olisikaan saanut aikaan, jos elää olisi saanut…?

Vaan spekulointi sikseen ja paluu alkujuurille. Koko tarina lähti liikkeelle siitä että kotikokkimme äityi Agricolan päivän myötä miettimään kyseisen lauantain illallisteemoja: miten Agricolasta saisi ideaa päivän ruokatarjontaan? Nettiselailu kertoi, että Agricolan kunniaksi on kuulemma kehitelty puolukkainen leivos, mutta siitä ei taitaisi olla ettoneeksi? Pikaisen surffailun tuloksena päädyimme valitsemaan ruokalistan lähtökohdaksi Agricolan elämän aikakauden eli keskiajan loppupuolen, 1500-luvun.

Siinäpä haastetta! Aika monia nykypäivän tavallisia ruoka-aineksia – perunaa, tomaattia tai maissia esimerkiksi – ei tuolloin tunnettu. Perusruokaa olivat erilaiset viljatuotteet, joihin pohjautui etenkin tavallisen rahvaan ruokavalio. Yleisesti käytettyjä kasviksia olivat sipulit, kaali, nauris, palsternakka ja nokkonen. Pavuista löytyi sikäli ristiriitaista tietoa, että toisaalta kerrottiin, että papuja, myös vihreitä papuja, syötiin paljon, mutta toisaalta taas esitettiin, että nimenomaan vihreitä papuja ei käytetty.

Joka tapauksessa keskiajan ruoka oli hyvin kasvisvoittoista. Liha oli pitkälti ylellisyyttä ja kuului lähinnä varakkaamman väestönosan ruokavalioon. Tai sitten se oli juhlaruokaa. Syötäväksi kelpasivat kaikki erilaiset kotieläimet, mutta myös riista – oravista alkaen. Myös siipikarjaa käytettiin runsaasti poislukien tuolloin vielä tuntematon kalkkuna. Ja kaikki osat eläimestä käytettiin huolellisesti hyväksi. Varmaan keskiajan ihminen katsoisi oudoksuen nykyistä ”vain parhaat palat” -linjaa.

Minusta oli hieman yllättävä tieto, että kala ei ollut tuolloin kovin suosittua, eikä sitä itse asiassa pidetty edes kovin terveellisenä. Mutta, mutta: uskonnolliset paastonajat toivat myös kalan tarjolle ruokapöytiin. Jotain proteiinia oli saatava kasvisruuan ohelle arkisen työn ja raskaan raadannan tueksi. Toki myös hyvin säilyvät juustot sekä kananmunat saattoivat olla apuna haettaessa ruokaisuutta ruokavalioon.

Vaan olivatpa raaka-aineet sitten mitä tahansa, niin ne maustettiin huolella ja runsaalla kädellä. Keskiaikainen ruoka oli nimittäin varsin mausteista. Luin jostain, että keskiajan keittiössä kerrotaan tuoksuneen aina joululta. Tärkeimpiä mausteita olivat pippuri ja inkivääri, mutta myös sahrami oli suosittua. Tosin sahrami oli – jo tuolloin – sen verran hintavaa, että sitä käytettiin lähinnä rikkaan ylhäisön keskuudessa.

Myös yrttejä käytettiin mausteena ja hyvin monipuolisesti. Käytössä olivat esimerkiksi mäkimeirami, basilika, oregano, rakuuna, kirveli, lipstikka ja minttu. Yrtit antoivat aromia ruokiin, mutta ne soveltuivat käytettäviksi myös lääkkeinä.

Nykykäsityksien vastaisesti terveyden hoitamiseen kävi tuolloin oikein hyvin myös sokeri. Toki hunajakin oli vaihtoehto. Makean vastapainoksi tarvittiin suolaista. Suola olikin yksi perusmauste ja tärkeä myös ruuan säilyvyyden kannalta. Perinteisä säilömismenetelmiä olivatkin suolaaminen, hapattaminen, kuivaaminen

Jälkiruokina tarjottiin usein erilaisia makeita herkkuja. Tai no, oikeastaan jälkiruokia ei varsinaisesti tunnettu, vaikka ateria usein lopetettiinkin johonkin pieneen makeaan ruokalajiin. Käytännössä erilaisia makeita ruokalajeja saatettiin syödä läpi koko aterian ja erityisen hienoissa kalaaseissa ruokailu jopa aloitettiin jollain makealla. Hedelmät ja etenkin omenat ja päärynät olivat suosittuja, mutta hankalina säilöä ne olivat lähinnä kulloisiinkin satokausiin liittyviä sesonkiherkkuja. Pähkinöitä käytettiin runsaasti ja tärkein tällä ”sektorilla” oli manteli.

Kaikkinensa keskiaikainen keittiö vaikuttaisi olevan aivan oma kiinnostava maailmansa, jota voisi tutkailla tätä yhtä illallista enemmänkin. Joka tapauksessa tämän pikaisen empiirisen testailun pohjalta illan ruokalista muodostui seuraavanlaiseksi:

Alkukeitto: palsternakkakeitto paahdetun sipulin, paistetun pekonin, lipstikan ja kuusenkerkkäöljyn (joka itseasiassa oli -pestoa, mutta öljy kuulostaa ehkä keskiaikaisemmalta?) kera.

Lisäksi: kalatarjotin, jolla lämminsavustettua lohta, silakkarullia, sinappisilliä sekä juustoa ja paahdettuja manteleita.

Pääruoka: lihapataa jossa oli nautaa, sikaa ja hirveä ynnä rutkasti ”jouluisia mausteita” makeiden hunajajuuresten (lanttua, valkoista naurista ja palsternakkaa), papu-pähkinäsalaatin ja suolasienten kera.

Jälkiruokana: uuniomenat voissa paahdetun kauran, kirsikoiden ja kermavaadon kera. Ynnä mansikoita – kaipa niitäkin keskiajalla syötiin.

Ruokajuomana: olutta, punaviiniä (Chateau Reccugne) ja piimää.

Ja näillä eväillä suunnattiin sitten kohti sunnuntaita ja alkavaa viikkoa (joka onkin jo hyvällä alulla).

Ja tämän turhankin pitkäksi venähtäneen jutun voinee lopettaa keskaikaiseen, Ala-Saksista juontuvaan tervehdykseen:

Moi!