Eilen oli lauantai-ita ja perinteet edelleen kunniassaan! Eli siipan burgeri-innostus jatkui…
Tosin nyt, kun kuulin suunnittelemastaan iltapalasta, tuli ensimmäisenä mieleen, että ei helskutissa!! Sen verran outo makuyhdistelmä tuntui olevan luvassa, että olin jo ehdottamassa jotain hiukkasen tavallisempaa.
Mutta, jos kerran olen joskus mennyt sanomaan, että kaikkea on kokeiltava (paitsi jotain, mitä en nyt muista…), niin eipä tuossa ollut niin sanotusti nokan koputtamista… Suu siis suppuun – otetaan vastaan, mitä annetaan.
Siippa aikoi tehdä lakritsiburgerin!
Jaa-ah… Lakritsi (lakritsijuuri, Glycyrrhiza glabra) on toki hyvää ja siihen tulee aika ajoin jopa himo, mutta hampurilaiseen yhdistettynä… Hieman epäilyttävältä kuulosti, eivätkä muut ainesosat ainakaan epäilyjä laannuttaneet.
Kuukkeloin hieman lakritsin käyttöä ruuanlaitossa ja kyllähän siellä tuli reseptiä vastaan jos jonkinlaista: lakritsilla voi maustaa lihapatoja, rasvaista kalaa, saaristolaisleipää, erilaisia juomia ja jälkiruokia ynnä leipomuksia. No, nuo jälkkärit ja leipomukset nyt ovat vielä ymmärrettäviä, mutta lakritsin yhdistämistä suolaisiin ruokiin vähän vierastin… Lakupossua? Kermainen lakukastike kinkulle? Hmmh…
Tuli siinä sitten selaillessa vastaan kaikkea muutakin triviaa infoa. Esimerkiksi Brunbergin lakutehtaan sivuilla tiedettiin kertoa, että lakritsi tunnettiin Välimeren ja Länsi-Aasian seuduilla jo 3000 vuotta sitten ja Kiinassa se oli lääketieteen peruskamaa jo siitäkin varhemmin, 5000 vuotta sitten. Lakritsia käytettiin sydämen, haiman ja erilaisten ihovaivojen hoitoon, torjumaan pahoja henkiä, lemmenjuoman valmistukseen… Ja, totta kai, sitä on käytetty mausteena.
Makeiseksi lakritsijuuren kehittivät kuulemma englantilaiset Pontefractin luostarin munkit vuonna 1760 – ja ihan vahingossa… Tästä tosin on vähän toistakin tietoa, sillä lakritsimakeisen kehittäjäksi mainitaan myös samasta kaupungista kotoisin ollut apteekkikemisti George Dunhill, joka juurikin kyseisenä vuonna keksi lisätä sokeria lääkelakritsiin. Mutta niin tai näin: joka tapauksessa lakritsin voittokulku lähti etenemään! Suomeen tämä herkku ehti jo 1800-luvulla.
Kuuluisia lakritsin ystäviä ovat kuulemma olleet ainakin faarao Tutankhamon, Rooman keisari Nero, Aleksanteri Suuri ja Napoleon Bonaparte…
Joten, jos lakusta tykkää, niin aika maineikkaiden kavereiden kanssa sen mieltymyksen sitten jakaa!
Silti en ollut ihan vakuuttunut vieläkään siipan ideasta…
Vai mitä kuulostaa lohi-vodka-lakritsiburgeri??
Reseptintapaista:
Lohifile sivellään vodkalla ja graavataan merisuolan, sokerin, mustapippurin ja raakalakritsijauheen sekoituksella. Annetaan maustua vuorokauden ja viipaloidaan sopiviksi siivuiksi.
Ongelmaksi meinasi vain muodostua se, että talossa ei ollut puhdasta vodkaa tilkan tilkkastakaan… Siippa uhrautui: hän on joskus saanut lahjaksi Marskin ryyppy -putelin ja sen hän nyt krokotiilin kyyneleitä vuodattaen korkkasi – parin ruokalusikallisen vuoksi! No, vodka-pohjainen tuo snapsi kai on ja, mitä muuta siinä lieneekään, sai mennä lisäaromista!
Burgerin kastikkeena oli tarjolla ranskankerman, tillin ja mätitahnan sekoitusta.
Ja mukaan burgeriin vielä pekoni-omenapaistosta. Eli siippa paistoi pekonia, kuullotti omenakuutioita ja punasipulisilppua, yhdisti ainekset ja maustoi viimeksi koko komeuden hunajalla, omenaviinietikalla ynnä mustapippurilla (ja suolalla) sekä höysti paistoksen persiljasilpulla.
Ja nämä yhdistettiin sitten burgeriksi: pohjalle pekoni-omenapaistosta, päälle marinoitua lohta ja kruunuksi mätitahnakastike.
Lisäkesalaatiksi siippa rustasi leipäjuustosalaattia, johon tuli ruukku- ja jääsalaattia, rucolaa, hunajamelonia, kurkkua, viinirypäleitä, paahdettuja ja suolattuja cashewpähkinöitä – ja toki sitä leipäjuustoa.
Pieni anekdootintapainen tähän väliin! On aina mukava haastaa ihmisten ammattitaitoa ja mielikuvitusta. Joten kysyttiinpä kauppareissulla, paikallisessa juomapuodissa poiketessa myyjältä ohjeistusta, millainen viini voisi sopia burgerin kyytipojaksi. Hän – totta kai – kyselemään, että millainen burgeri on kyseessä; mitä aineksia siihen tulee. Varmaan ajatuksissaan olivat ne perinteiset: jauhelihapihvi, juusto, kasvikset, majoneesi…
Myyjän ilme oli näkemisen arvoinen, kun kerrottiin hänelle reseptistä: lohta, vodkaa, lakua, pekonia, omenaa, omenaviinietikkaa, mustapippuria, mätitahnaa… Ei tainnutkaan olla ihan helppo tehtävä! Sen verran värikäs makukombo tässä oli tarjolla, että pitkään – oikeastaan tosi pitkään – hän mietti suositustaan ja puntaroi eri vaihtoehtojen välillä. Päätyi sitten lopulta ehdottamaan saksalaista puolikuivaa ja hapokasta Prinz v Hessen (2020) riesling-valkoviiniä, jossa kuitenkin oli jäännössokeria tuomaan tiettyä täyteläisyyttä…
No, illankähmässä tätä makumaailmaa sitten testattiin…
Eikähän tässä nyt metsään menty. Ei lainkaan! Mätitahnan maku kastikkeessa oli ehkä suolaisuudessaan hieman jyräävä (kun en muutoinkaan lukeudu sen ylimpiin ystäviin), mutta muutoin… Varsin maistuvaa! Oikeastaan hyvinkin maistuvaa.
Kyllä tämä taisi jatkoon mennä.