Huonon kulttuurionnemme myötä reissu oli tähän asti ollut varsin liikuntapainotteinen. Reissun 4. päivänä eli perjantaina koetimme paikata tätä puutetta suuntaamalla kohti Inaria ja siellä olevaa Siida-museota. Matka Saariselältä Inariin ei nyt päätä huimannut – sen olisi ajanut yhdeltä istumaltakin – mutta pidimme kuitekin pienen jaloittelupaussin matkan varrella ja pysähdyimme Karhu-tuvalle.
Kyseinen paikkahan on Inarissa, jyrkän rinteen, tien ja Myössäjärven väliin rakennettu jossain määrin karhu-teemalle rakennettu kahvila-matkamuistomyymälä. Karhu-teema puolestaan tulee korkealla rinteen puolivälissä olevasta valtavasta siirtolohkareesta. Sen ”jujuna” on puolestaan se, että kivi on ontto – onkaloon ryömivä pystyy nousemaan kiven sisällä seisomaan aivan helposti. Eli kivi on niin sanottu tafoni, kivi, jonka sisus on veden ja lämpötilavaihteluiden vuoksi rapautunut ja sellaisena Karhunpesäkivi on Suomen suurin. Itse säälin vaaleita housujani ja tyydyin lykkäämään vain kameran luolansuusta sisään… Veikeältähän siellä näytti. Liekö sitten totta vai lappilaista legendaa, että luola olisi toiminut aikanaan – tai toimisi – karhulla talvipesänä… No, tieten, jos sinne keräisi heiniä ja oksia riittämiin ja lumi kattaisi kiven riittävällä paksuudella, niin ehkä kontio siellä voisi talven yli köllötelläkin. Tiedä sitten, miten kylmää moinen lohkare hohkaisi kovimmilla pakkasilla…? No, en ole karhu, enkä siten talvipesäasiantuntija, joten jätän spekuloinnit sikseen.
Kipuamisurakka oli kuitenkin vasta puolitiessään. Kyltti osoitti tiukasti ylöspäin ja ilmoitti, että Inarinjärvi on sitten tuossa suunnassa. Tokihan tuo myyttinen järvi oli nähtävä, joten tossua toisen eteen ja suunnaksi ylöspäin. Kieltämättä moinen yhtäjaksoinen porrasurakka sai – aiempien lenkkien jo valmiiksi räydyttämät – jalat kiljumaan armoa, mutta periksi ei annettu. Lopulta silmien eteen avautu – mäntymetsää?? No, pilkotti Inarinjärvikin siellä horisontissa, mutta hieman petetyksi itseni tunsin. Olisin odottanut vähän likeisempää laineiden liplatusta. Pettymystä hivenen lievensi se, että edessä aukeneva komea mäntymetsä on kuulemma Suomen vanhinta puustoa: metsässä on 700-vuotiaita mäntyvanhuksia ja kertoman mukaan jopa 1000-vuotiaita naavapartoja voi löytyä… Siinäpä onkin parranpärinää kerrassaan malliksi nuoremmille.
Inariin saavuttuamme suuntasimme saman tien Siida-museoon. Ja kulttuurinälkämme koki jälleen jonkinasteisen kolauksen: talossa on meneillään laaja peruskorjaus ja vain ulkomuseon puoli oli avoimena. Näkemistä riitti toki sielläkin ja saamelainen kulttuuri ja elämäntapa avautuivat monin eri tavoin. Jäin silti miettimään… Vaikka saamelaisten kulttuuri alkuperäiskansana on erityislaatuinen ja me muut tänne myöhemmin tulleina edustamme omanlaistamme elämäntapaa, niin silti kulttuurin ja elämäntavan eroavaisuuksista huolimatta minulle jäi jonkinlainen tuttuuden tunne: onko se elämänmeno pohjimmiltaan nyt niin kovasti poikennut toinen toisestaan? Eroja toki on, mutta samaa maan ja veen viljaa tässä on keräilty – ja keräillään tavallamme edelleen.
Pikaisesti kävimme vielä vilkaisemassa saamelaiskulttuurikeskus Sajokseen, joka on Suomen saamelaisten parlamenttitalo sekä kulttuuri-, koulutus- ja osaamiskeskittymä. Vaikuttava talo – muutoinkin kuin arkkitehtuuriltaan.
Sitten olikin jo aika palata Saariselälle ja lähteä päivän LENKILLE. Inarista kotiuduttua oli päivä vielä sen verran nuori, että ohjelmaan oli mahdollista sisällyttää vähän pidempikin lenkki. Itse mietin varpaani jo Lullinvuoren reissulla nirhanneena, että vähempikin voisi riittää, mutta… No, sen verran harvoin tulee vastaan tilaisuuksia tunturien ylitykseen, että kai sitä on pyrittävä hengen voittoon ruumiista. Paketillinen laastareita varpaisiin ja pehmoisimmat tossut jalkaan ja matkaan.
Hanhenmarssia lenkkipolulle ja muiden kaartaessa jo tähän Urho Kekkosen kansallispuiston maastoon luin vielä opaskylttiä: Luulampi… Pikainen kukkelointi oli kertonut, että kyseessä oli 11 kilometrin mittainen rengasreitti, jonka kiertämiseen menisi sellaiset 4-5 tuntia. Matkaan päästyä tuli tunne, että reitin suunnittelija oli päättänyt heti kättelyssä erotella jyvät akanoista. Reitti kurvasi nimittäin suoraan tunturiin ja lähti polveillen nousemaan Kiilopään pohjoisrinnettä kohden tunturin ylempiä rinteitä. Sen verran jyrkkyyttä nousuissa oli, että piti välillä pysähtyä puus… ihailemaan komeita tunturimaisemia.
Kesken nousun muistin yhtäkkiä, että olin unohtanut urheilukelloni hotellille. Toisaalta, hyvä niin: nyt ei mitattu kilometrejä, ei aikaa, ei askeleita tai sykettä. Tuli tunne, että nyt on vain nautittava (ja välillä ”nautittava”) matkasta! Matkan pituudella ei ollut merkitystä, ajan kulumisen näki auringon matkasta kohti tunturin laitaa, askeleisiin oli keskityttävä yksi kerrallaan. Askel ja hengenveto toisensa jälkeen… Oli vain kuunneltava tuulen suhinaa tunturilla – tämä on ainutkertainen hetki, eikä mitattavissa millään mittarilla. Matka on tärkein ja perillepääsy vain etappi ennen seuraavaa matkaa.
Ylärinteiltä lähdettiin seurailemaan raikkaita tunturipuroja, kunnes lopulta päädyttiin Luulammelle. Myöhästyimme 20 minuuttia: Luulammen tupa/kahvila oli mennyt kiinni hetkeä aiemmin… Olin vielä vajaata tuntia aiemmin tunturissa nuuhkinut kahvin tuoksua ilmassa ja muiden epäuskosta huolimatta vakuuttanut heille, että jossain on nyt kahvia luvassa… Tai ainakin tekeillä. No, luultavasti nakkasivat tuolloin päivän viimeiset pannunjämät pois ja niiden aromit leijuivat alati kahvinkaipuiseen tuulenhalkojaani… Onneksi oli omia eväitä mukana ja jääkahvi oikeastaan piristi jopa paremmin hikistä kulkijaa kuin kupillinen kuumaa.
Luulammen alue toi hieman sitä kulttuuritarjontaakin. Tai ainakin kulttuurihistoriaa. Aluetta on nimittäin asutettu jopa jo tuhansien vuosien ajan. Sieltä on löydetty kivikautisen asutuksen jäännöksiä, peuranmetsästyskuoppia… Ei sinänsä ihme, että ensimmäiset asukkaat etsiytyivät tälle alueelle heti kohta jääkauden jälkeen: maisema on kaunis, suojainen, kirkasvetiset lammet tarjosivat kalaa, lähteet turvasivat vedensaannin, marjamaat olivat runsaat, riistaa yllin kyllin… Sen tarkemmin emme näitä asutushistorian jälkiä lähteneet tutkailemaan: alueen luonto on sen verran haavoittuvaa, että oli suotavampaa pysytellä merkityillä reiteillä.
Pieni paussi teki terää ja matka jatkui uusin voimin. Kuvittelin, että loppu olisi helpommpaa ja Kiilopäälle kuljettaisiin takaisin tunturin pohjoispää kiertäen. Vielä mitä! Reitin suunnittelija olisi varmaan hyvä laittaa jonkinlaisiin psykologisiin tutkimuksiin mahdollisten sadististen taipumusten selvittämiseksi, sillä reitti painui takaisin tunturiin ja – jos mahdollista – entistä jyrkempää reittiä takaisin ylös, samoille korkeuksille, joista jo tultiin. Tai niin, no, ehkä tuosta on reitin suunnittelijaa turha syyttää: hän on parhaansa mukaan tehnyt erilaisia reittejä kulkijoiden valittavaksi. Ehkä meidän reissulaisten olisi syytä mennä tutkimuksiin yltiöpäisen masokismin tai lenkkeilyyn kytkeytyvän münchhausenismin selvittämiseksi… Oma valinta – omaa hölmöyttä.
Kyllähän siinä askel alkoi pikkuhiljaa hidastua ja maisemat käydä entistäkin kuvauksellisemmiksi, mitä ylemmäs ehdittiin. Lopulta ”laki” oli saavutettu ja loppumatka tulikin kevyesti rullaillen. Toisin sanoen: joka askeleella ähkäisten ja noin 200 metrin välein kiviä kengänpohjista kaivellen: vanhat lempitossut olivat tulossa – elleivät jopa jo tulleet – taipaleensa päätepisteeseen ja kivet olivat kaivaneet pohjaan omat uomansa kohden jalkapohjia… Muutamat onnistuivat tavoitteessaan, muutamat ehdin kaivaa pois ennen kuin ne saivat aikaan sen suurempaa kiljuntaa… No, myönnän: Kiilopään ravintola ei ollut koskaan aiemmin näyttänyt niin viehättävältä kuin tuolloin! (Tosin näin sen nyt ensimmäistä kertaa…). Nyt sain sen kaivatun kahvikupposenikin.
Sen voimalla jaksoin vielä visiitin niin kutsuttujen Petsamokuljetusten muistomerkille, takaisin hotellille, saunaan, syömään ja… Illan olympialähetyksistä en muistakaan enää mitään…
Mission completed. Tältä päivältä.
Huh huh huu ? Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa….