Historiallisia valuvikoja

Syksy lähestyy ja valtion ylin johto painii taas kerran budjettihaasteiden keskellä: Miten saada valtiontalous tasapainoon? Miten hillitä velkaantumista? Mistä tuloja valtion kassaan? Mistä säästää? Ja, helskutti, vaalitkin lähestyvät…

Turha itkeä, kun maito on maassa.

Tai paremminkin: sitä saa, mitä tilaa. Valinnoilla on seurauksensa. Emme elä vapaasti leijuvassa “nyt ja tässä” -kuplassa, vaan nykytilanteella on tiukat ankkurit Suomen historiassa. Ja jotta ymmärtäisit nykyisyyden, sinun on tunnettava menneisyys — historian jos tulevaisuudenkin tutkimuksen perusperiaatteita.

Asia tuntuu unohtuvan nykypoliitikoilta, joiden ajallinen aikajänne ulottuu kapeasti vain vaalikaudesta vaalikauteen.

***

Kehityksen taustat ovat noin 40 vuoden takana, 1980-luvun puolivälissä, kun Suomen pankkimarkkinat vapautettiin (liian) nopeasti sallimalla lainanotto ulkomailta ja pääomien vapaampi liikkuminen. Seurauksena oli holtiton luotonanto, kulutusjuhla sekä kiinteistöjen ja osakkeiden hallitsematon arvonnousu — elettiin kasinotaloudessa. Valtio pyrki ylläpitämään vakaan markan politiikkaa, mikä pakotti pitämään korot korkeina. Kun suhdanne kääntyi, velkojen hoito kävi mahdottomaksi.

Samaan aikaan Suomen ja Neuvostoliiton välinen clearing-kauppa loppui äkillisesti Neuvostoliiton talouden romahtaessa ja maan hajotessa vuonna 1991. Vienti itään pysähtyi lähes yhdessä yössä, mikä vei pohjan monelta teollisuudenalalta ja aiheutti suuria tuotannon alasajoja. Konkurssit olivat arkipäivää.

Työttömyys nousi muutamassa vuodessa alle neljästä prosentista yli 20 prosenttiin — satojatuhansia suomalaisia jäi ilman työtä. Samalla verotulot romahtivat: valtion oli kuitenkin pakko maksaa työttömyysturvaa ja ylläpitää julkisia palveluita, mikä pakotti ottamaan ennennäkemättömästi uutta velkaa budjettivajeen kattamiseksi.

Kierre jatkui. Yritysten ja kotitalouksien kyvyttömyys maksaa velkojaan johti pankkien massiivisiin luottotappioihin. Suomi ajautui ennen näkemättömään pankkikriisiin, ja pankkijärjestelmän kaatumisen estämiseksi valtio joutui pääomittamaan pankkeja ja takaamaan niiden toimintaa miljardeilla markoilla — kaikki tämä siirtyi suoraan valtion velaksi.

Kaiken tämän seurauksena Suomi ajautui 1990-luvun alussa maan historian syvimpään lamaan. Verotulot romahtivat, menot kasvoivat ja valtion velka-aste moninkertaistui muutamassa vuodessa. Maa oli konkurssin partaalla ja etsi epätoivoisesti keinoja saada talous raiteilleen. Säästöjä oli löydettävä hinnalla millä hyvänsä.

***

1990-luvun lamassa ryhdyttiin yksityistämään, ulkoistamaan ja markkinaehtoistamaan julkisia palveluita — ja samalla suomalainen hyvinvointivaltio muuttui pysyvästi. Ratkaisuilla haettiin säästöjä, ja lyhyellä aikavälillä joitakin välittömiä talousvaikutuksia ehkä saavutettiinkin:

Valtio ja kunnat siirsivät osan palveluiden kiinteistä investointikustannuksista ja riskeistä yksityisille toimijoille. Alkuvaiheessa kilpailu laski joidenkin tukipalveluiden (siivous, ruoka, kiinteistöpalvelut) hintoja. Säästöjä syntyi myös siitä, että yksityisellä sektorilla noudatettiin halvempia työehtosopimuksia kuin kunta-alalla.

Pitkäaikaiset vaikutukset ovat kuitenkin osoittautuneet moninaisiksi ja ristiriitaisiksi.

Saavutettuja säästöjä pienensi se, että julkiselle sektorille syntyi pian tarve valvoa ja auditoida yksityisten yritysten sopimusten noudattamista. Kokemattomat kunnat tekivät sopimuksia, joissa lisäpalvelut osoittautuivat alkuperäistä arviota huomattavasti kalliimmiksi.

Alkuun valtion ja kuntien palveluista vastasivat pienet paikalliset yritykset ja järjestöt. Vähitellen markkinat alkoivat keskittyä. Kehitys näkyi etenkin sote-puolella: pienet toimijat hävisivät kilpailutuksia suurille — alati kasvaville — terveys- ja hoivajäteille.

Toiminnan keskittyessä verovaroista maksetut palvelukorvaukset alkoivat valua hoivajättien liikevoitoiksi. Tuloksellisuus veti mukaan rahoitusyhtiöitä, joiden toiminnan lähtökohta oli — totta kai — voittojen maksimointi. Ulkomaisten pääomasijoittajien mukaantulo ja aggressiivinen verosuunnittelu johtivat siihen, että verovaroin syntynyt liikevoitto alkoi vuotaa ulkomaille veroparatiiseihin.

Kehityksellä on ollut myös sosiaalisia seurauksia. Ulkoistettujen alojen työolot heikkenivät, työtahdit kiristyivät ja työsuhteet pirstaloituivat — kaikki tämä heikensi alojen vetovoimaa. Halvimman hinnan kilpailutus heikensi palveluiden laatua. Samalla palvelut alkoivat keskittyä tuottoisampiin kasvukeskuksiin, mikä heikensi lakisääteisten palveluiden saatavuutta syrjäseuduilla.

No, rahahan ratkaisee.

***

Voitaneen perustellusti sanoa, että 1990-luvulla alkanut sote-sektorin yksityistämiskehitys ja markkinaehtoistaminen ovat olleet yksi syy siihen, miksi julkista velkaantumista ei ole saatu hallintaan. Alun perin säästöjä tavoitellut kehitys on pitkällä aikavälillä luonut mekanismeja, jotka pikemminkin paisuttavat julkisia menoja.

Esimerkkejä ei ole vaikea löytää:

Yksityiset yritykset hoitavat mielellään helposti tuotteistettavat, ennakoitavat ja kannattavat toim¹et. Sen sijaan kalleimmat, monimutkaisimmat ja päivystykselliset hoidot jäävät julkisen sektorin maksettaviksi. Julkinen ei pääse eroon raskaasta valmiustason ylläpidosta, vaikka verovaroja virtaa samanaikaisesti yksityisille toimijoille.

Voidaan myös kysyä, onko Suomi ajautunut ostopalvelu- ja vuokratyöriippuvuuden noidankehään? Yksityistämisen yhteydessä sote-alan ammattilaisia siirtyi yksityiselle sektorille ja vuokrafirmoihin. Hyvinvointialueet joutuvat ostamaan saman työvoiman takaisin vuokratyönä moninkertaisella hinnalla varmistaakseen lakisääteisen hoitotakuun — budjetit romahtavat ja velka kasvaa.

Alkuvaiheen todellinen markkinakilpailu on vuosien saatossa vaihtunut muutaman suuren hoivajätin oligopoliin. Kilpailun vähennyttyä suuryrityksillä on vahva neuvotteluasema: ne voivat pitkälti sanella maksupolitiikan ja kasvattaa palveluhintoja julkisen talouden kantokyvystä välittämättä.

Yritysten yhteiskuntavastuu päättyy siihen, missä sopimusneuvottelut alkavat?

Mikä ei yllätä: raha otetaan sieltä, mistä se edullisimmin ottaa voidaan — se ei edelleenkään haise, vaikka järjestelmän ominaistuoksu voi veronmaksajan nenään hapahkolta vaikuttaakin.

Oman juonteensa muodostaa se, että hyvinvointialueiden toiminnan turvaamiseksi nostettavasta julkisesta velkarahasta osa — yhä suurempi osa — päätyy pörssiyhtiöiden liikevoitoiksi, osingoiksi ja kansainvälisen verosuunnittelun kautta Suomen verojärjestelmän ulkopuolelle.

Kyse on sadoista miljoonista euroista vuosittain…

Kyse on samalla poliittisista ja taloudellisista arvovalinnoista: hyväksytäänkö se, että osa rahasta valuu järjestelmästä ulos? Onko saatu vastine — hoitojonojen purkaminen, investointiriskien siirto yksityisille — riittävä?

***

Edellä kuvatun kehityksen myötä julkinen sektori on ajautunut tehottomuuden ja monikanavarahoituksen ouroborokseksi.

Samalla kun julkinen sektori siirsi toimintojaan yksityiselle puolelle, sen oma byrokratia ei vähentynyt, vaan painopiste siirtyi palvelun tuottamisesta raskaaseen sopimushallintaan, kilpailutusprosesseihin ja lakimiestyöhön. Saatu säästö korvautui entistä suuremmilla kustannuksilla. Samalla – 1990-luvun oppien mukaisesti – julkinen hallinto pilkottiin tulosvastuullisiksi yksiköiksi, jotka velvoitettiin laskuttamaan toisiaan. Kun tilapalvelut (kuten Senaatti-kiinteistöt), IT-tuet, taloushallinto ja henkilöstöpalvelut muutettiin erillisiksi markkinaehtoisiksi tulosyksiköiksi ja liikelaitoksiksi, luotiin valtava sisäinen byrokratia.

Luotiin näennäismarkkinat, jotka eivät säästä rahaa, vaan luovat tehottomuutta. Esimerkki: poliisilaitos tai koulu maksaa markkinahintaista vuokraa toiselle julkiselle yksikölle. Tilapalvelu raportoi tulosta, mutta suoritusporras joutuu karsimaan ydintoimintaansa budjettivajeen vuoksi.

Samalla virastot kuluttavat tuhansia työtunteja siihen, että ne laskuttavat toisiaan ja riitelevät siitä, minkä budjetista mikäkin tulostinpaperi tai ohjelmistopäivitys maksetaan. Jokainen yksikkö optimoi omaa tasettaan — kokonaisuuden kustannuksella.

Kun tukipalvelut etääntyivät omiksi yksiköikseen, ne standardoitiin. Lääkärit, opettajat ja poliisit tekevät nykyään suuren osan entisistä sihteeri- ja tukitöistä, mikä vie aikaa ydintyöltä ja laskee tuottavuutta.

Pyöritämme miljoonia euroja taskusta toiseen samalla, kun asiantuntijoiden aika kuluu lomakkeisiin?

Vaikuttaa siltä, että hölmöläiset jatkavat edelleen mattoaan leikkaamalla palan toisesta päästä ja siirtämällä sen toiseen.

***

Toki on myönnettävä, että sote ja julkishallinnon sisäinen byrokratia eivät ole ainoat syylliset. Valtiontalouden pitkäaikaiseen velkaantumiseen vaikuttaa useita rakenteellisia tekijöitä:

Sote-alalta tuttu kaava on toistunut muillakin sektoreilla. Esimerkiksi sähköverkkojen (Caruna) myynti ja muiden kriittisten infrastruktuurien yksityistäminen ovat johtaneet siihen, että luonnolliset monopolit keräävät voittoja, jotka valuvat Suomen ulkopuolelle.

Väestörakenne on muuttunut radikaalisti 1990-luvulta. Työikäisten määrä vähenee, eläkeläisten kasvaa. Huoltosuhde vinoutuu pysyvästi: veronmaksajia on vähemmän, mutta hoivan ja eläkkeiden tarvitsijoita enemmän.

Suomen talous on polkenut paikallaan vuoden 2008 finanssikriisistä lähtien. Nokia-vetoisten huippuvuosien jälkeen Suomesta on puuttunut korkean arvonlisän vientialoja, jotka kykenisivät rahoittamaan pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Panostus koulutukseen ja tutkimukseen on tässä kontekstissa elintärkeää – voinee sanoa jopa valtion kohtalonkysymys!

***

Ongelmien osoittelu on hyödytöntä ilman konkreettisia ratkaisuja. Jos valtion velkaantuminen halutaan pysäyttää, julkisen sektorin taloudenpitoon on tehtävä huomattavia rakenteellisia täyskäännöksiä.

Muutamia ehdotuksia:

Hyvinvointialueiden budjetteja tuhoava vuokratyövoima on saatava kuriin lainsäädännöllä. Valtion on asetettava lakisääteinen kattohinta vuokratyölle. Samalla julkisen sektorin omia virka- ja työsuhteita on parannettava, jotta ammattilaiset saadaan houkuteltua takaisin vakituisiksi työntekijöiksi.

Julkisia varoja saavien sote-yritysten verosuunnitteluun on puututtava tiukentamalla konsernilainojen korkovähennysoikeutta. Lainsäädäntöön on luotava sääntö, jonka mukaan julkisia ostopalveluita tuottavan yrityksen on maksettava yhteisöveronsa Suomeen siitä tuloksesta, joka on syntynyt veronmaksajien rahoilla. Jos voittoja siirretään ulkomaille keinotekoisilla sisäisillä koroilla, yritys menettää oikeutensa osallistua kilpailutuksiin.

Vaihtoehtoisesti — tai lisäksi — valtion verovaroista maksettava tuki on kohdennettava suoraan työntekijöiden palkkaukseen, ei kilpailuasetelmien parantamiseen tai toiminnan laajentamiseen ulkomaille.

Julkishallinnon sisäinen laskutusrumba on lopetettava. Senaatti-kiinteistöjen ja muiden tilapalveluiden tuottovaatimukset on poistettava. Virastojen tulee saada tilat omakustannushintaan ilman keinotekoista vuokramarkkinaa. IT-, talous- ja HR-tukipalvelut on integroitava takaisin lähelle ydintoimintoja.

Julkisissa hankinnoissa on luovuttava pelkän halvimman hinnan tuijottamisesta. Kilpailutuskriteereihin on säädettävä pakollisiksi laatutekijät, paikallisuus, työehdot ja veronmaksu Suomeen. Tämä palauttaa markkinoille kotimaiset pk-yritykset ja järjestöt, joiden voitot jäävät pyörittämään Suomen taloutta.

Ennen kaikkea: valuvioista on uskallettava puhua.

***

Yhteenvetona: 1990-luvun hätäjarrutus loi pohjan järjestelmälle, jossa julkinen sektori kantaa riskit ja yksityinen pääoma — tai sisäinen byrokratia — kerää hedelmät. Valtion velkaantumista ei saada hallintaan juustohöyläämällä palveluita, näennäisleikkaamalla etuuksia ja kurjistamalla kansalaisia. Ratkaisu vaatii puuttumista rakenteellisiin valuvikoihin, jotka ohjaavat verovaroja ulos yhteiskunnasta tai haaskaavat niitä tehottomuuteen.

Lääkkeet ovat olemassa — kyse on poliittisesta tahdosta toteuttaa ne.

Vai jatkuuko puolueiden keskinäinen, intellektuaalisesti köyhä vastakkainasettelu — poliittinen teatteri, jonka tavoitteena on pelkkä oman edun ajaminen?

Niin, no… vaalikausihan on jälleen kääntymässä loppusuoralle…