Tässä on tullut reissattua makumatkojen parissa vähän sinne jos tänne pitkin tätä Tellusta, mutta yksi paikka taitaa olla nyt pahemman kerran jäänyt väliin. Ainakaan en muista, että Ison-Britannian keittiöön olisi tutustumista suoritettu…? Tuli vain esille, kun kotikutoinen chefimme katseli tv-kanavien tarjontaa ja mietti, että ennen vanhaan sitä tuli aina lauantai-iltapäivisin katsottua Englannin valioliigan jalkapallo-otteluita.
Pyöriihän liiga toki edelleen ja eiköhän noita otteluita television kanavatarjonnastakin löytyisi, mutta… Ajat muuttuvat. Tätä nykyä lauantaisin harrastellaan enemmänkin makumatkailua.
Kuten tänäänkin. Ja nyt suuntana siis Iso-Britannia.
Brittiläisestä keittiöstä ovat jotkut koiranleuat sanoneet, että se on maailman huonoin tai että sellaista ei oikeastaan edes ole. Ylikeitetyt ja vetiset kasvikset ja laihat jauhokastikkeet eivät houkuta ketään.
Toisaalta englantilaista aamiaista kiitellään, jouluvanukas on klassikko, kello viiden tee traditio… Voiko englantilainen keittiö todella olla niin karmea kuin väitetään?
Asia selviää, kun otetaan selvää. Nokka siis kohti Isoa-Britanniaa ja makumatkailemaan. Tässä reissussa on lisäksi se hyvä puoli, että brexitistä ja passimuodollisuuksista ei tarvitse välittää ja tarvittavat ainekset löytyvät kotikulmilta. Tuumasta toimeen siis!
Tällä kertaa – nöyränä anteeksipyyntönä tämän entisen maailmanvallan unohtamisesta – chefimme päätti heittäytyä hurjaksi ja viettää Ison-Britannian makukamaralla koko päivän! Nyt ei siis nautittu vain pelkkää illallista, vaan mentiin pitkän kaavan mukaisesti aamusta iltaan.
Eli aamu alkoi englantilaisella aamiaisella! Tosin sattuneista syistä breakfast oli tällä kertaa enemmänkin brunssi, mutta eipä tuo haitannut. Jos nyt aivan oikeoppisesti olisi menty, niin tarjolla olisi ollut viisi ruokalajia, kaikki tarjoiltuna erikseen ja vuorollaan.
Aluksi heräteltäisiin makusilmut lasillisella appelsiinimehua. Asian ajaisi vaihtoehtoisesti puolikas greippi, jonka kipakkaa makua taitettaisiin ripauksella sokeria. Sen jälkeen syötäisiin lautasellinen kaurapuuroa voisilmällä, suolalla ja fariinisokerilla maustettuna ja maidon kera. Sitten… Englantilainen aamiainen ei olisi mitään ilman munia ja pekonia sekä lisäkkeitä kuten grillattuja tomaatteja, sieniä, papuja, prinssinakkeja tai makkaroita. Munat tarjottiin tällä kertaa kokkelina ja tomaatit terveellisesti tuoreina. Perinteisesti englantilaisessa aamiaisessa tarjoiltaisiin tässä vaiheessa kalaa tai lihaa, kuten savusilliä, lampaan munuaisia tai kedgereetä eli kalasta ja riisistä tehtyä currya. Näiden osalta hieman oikaistiin ja tarjolla oli paistettuja naudanlihasuikaleita, silliä ja kilohaileja. Lopuksi vielä paahtoleipää marmeladin kera. Kyytipojaksi hunajaista sitruunateetä.
Opetus: älä jätä lautasta hetkeksikään silmistäsi…
Tulihan tuosta hyvä, tuhti startti päivään. Sillä jaksoi hyvin iltapäivään, jolloin oli vuorossa traditionaalinen fish and chips eli leivitettyä ja uppopaistettua turskaa ja perunoita. Kokkailua tuli tältä osin hieman rationailisoitua ja perunoiden paisto hoideltiin uunin avulla – tuli hieman vähemmän rasvaista tällä systeemillä ja tokkopa tuossa maussa kummemmin hävittiin! Sanomalehteen tätä herkkua ei kääritty – mikä olisi se peribrittiläinen tapa – mutta maistuihan tämä hyvin lautaseltakin nautittuna. Kylkeen mausteista majoneesia ja sitruunaa (ynnä ketsuppia…).
Ja sitten, pari tuntia myöhemmin, pikkurillit ojoon ja kello viiden teen pariin. Tämähän on jo käsite! Tarinan taustat ovat 1800-luvulla ja tuolloisen Bedfordin herttuatar Annan taloudessa. Tuona aikana syömiset eivät noudattaneet nykyisiä ravitsemussuosituksia ja ateriarytmejä, vaan tapana oli syödä vain aamiainen ja illallinen. Ei siis ihme, että herttuatar kärsi iltapäivisin alhaisesta verensokerista – tai heikotuksesta, kuten sitä silloin kutsuttiin. Herttuatar huomasi jossain vaiheessa, että pieni välipala auttaa heikkoon oloon ja ottikin tavakseen pyytää iltapäivisin teetä ja jotain pientä purtavaa. Vähitellen hän ryhtyi kutsumaan ystäviäänkin osallistumaan tähän teehetkeen ja, kun hän myöhemmin pääsi hoviin hovineidoksi, tapa siirtyi sinne. Vähitellen iltapäivätee alkoi yleistyä brittiläisen yläluokan keskuudessa. Taustastaan johtuen siihen liitettiin yläluokkaisuus ja hienostuneisuus, mitä edelleen korostettiin tyylikkäällä pukeutumisella. ”Rahvaan parissa” tunnettiin myös teehetki, ns. ”high tea”, mutta se oli paremminkin myöhemmin iltapäivällä syöty tuhti ateria, jota vain ryyditettiin juomalla teetä.
Iltapäiväteellä tarjoiltiin esimerkiksi pieniä kurkkuvoileipiä, pikkuleipiä, leivoksia sekä skonsseja, jotka nautittiin paksun kerman ja hillon kanssa. Ja näillä ohjeilla mentiin. Kurkkuleipiin tuli tuorejuustoa, kurkkua, minttua ja ruohosipulia, pikkuleipinä oli vadelmapikkuleipiä, macaroneja ja mazarin-leivoksia ja sitten oli niitä kuuluisia skonsseja, jotka tosin unohtuivat ”ryhmäkuvasta”. Pääsivät sitten ihan omaan kuvaan… Hilloa väliin ja ääntä kohden.
Verensokeriarvot tasaantuivat kummasti…
Mutta vielä jatkettiin – vyössä oli vielä reikiä… Pari ainakin… Illalliselle tuli tarjolle brittiläinen kanapiiras ranskalaisten herneiden ja englantilaisen siiderin kera nautittuna. Jälkiruokana oli puolestaan trifle, jota Iso-Britanniassa syödään varsinkin jouluisin. Yleisperiaate triflen kohdalla on, että se rakennetaan sokerikakku-, vanukas- ja hedelmä- tai hillokerroksista ja kuorrutetaan kermavaahdolla. Tuosta yleisperiaatteesta on sitten lukemattomia versioita ja olettaisin, että kunkin reseptin ”oikeellisuudesta” käydään jatkuvia väittelyitä. Tähän kotoisaan trifleen tuli sokerikakkua, marenkia, keksimuruja, mustikoita ja vadelmamoussea. No, jotenkin tuli mieleen pappilan hätävara… Mutta hyväähän se oli.
Ja näin oli saatu tämä brittiläinen turnee hoideltua. Tässähän tuntee itsensäkin – melkein – brittiläiseksi… Joten…
Best regards – have a nice weekend!
Ääh, hyvvee illanköllykkätä!
On toi Chef teidän huushollissa kyllä aivan mahtava. Terkut sinne. Jään odottelemaan mitä hän/ te seuraavaksi keksitte.
Sydän syrjällään saa olla, kun ei koskaan tiedä, mitä tuleman pitää… ??