Elokuu alkoi ja samalla kesäloma! Ja mikä onkaan paras tapa päästä irti töistä ja/tai töihin liittyvistä ajatuksista kuin ottaa ja lähteä saman tien, heti, viipymättä ja välittömästi lomamatkalle! Uusi ympäristö ja uudet asiat vievät väkisinkin huomion ja arki unohtuu kuin huomaamatta.
Olemme usein kesälomilla suunnanneet jonnekin vähän kauemmas – tarkoittaa siis jotain kolkkaa Euroopassa – mutta viime kesä pysyteltiin tiiviisti kotimaan kamaralla ja myös tämän kesän osalta päätettiin toimia samoin. Ja syynä nimenomaan tuo edelleen jylläävä vihulainen eli korona. Tiedä sitten, onko Suomenkaan tilanne sen parempi, mutta… No, nämä kotimaiset käytännöt nyt ovat tulleet kuukausien saatossa sen verran tutuiksi, että ajatus reissusta kotimaassa pysytellen tuntui paremmalta ja jopa mahdolliselta.
Joten maskit ja käsidesit laukkuun, samoin hiukkasen vaihtovaatetta ja runsaasti kaikkea sellaista, mitä ei vahingossakaan tule reissussa tarvitsemaan. Sen jälkeen auton kokka kohti – pohjoista. Ehkä oli jo aikakin vierailla Lapin suunnalla: viimeisimmästä reissusta sinne taitaa olla jo lähemmäs parisenkymmentä vuotta… (Hupsista!)
Alkuperäinen ajatus oli paahtaa jokseenkin yhtä soittoa suoraan pohjolan perukoille, mutta sitten otimme aikalisän: matkan tarkoitushan on itse matka, ei niinkään päämäärä. Siispä matka palasteltiin sopiviin osiin: tiistaina lähtö ja ensimmäiseksi yöksi Kalajoelle ja sieltä sitten edelleen etappi etapilta kohti pohjoista…
Reissusta muodostui – osin sattuman kauppaa, osin epäonnisesti – enemmän kuntoilureissu (lue: piiitkä lenkkimatka) kuin kulttuurimatka. Kalajoelle mennessä pyrimme hoitamaan ensin tuota kulttuuripuolta ja poikkesimme Haapajärvelle ajatuksena pistäytyä entisen tasavallan presidentti K. J. Ståhlbergin lapsuudenkotimuseossa. Jos kerran viime vuonna Svinhufvudin kotitalo sai nauttia vierailustamme, halusimme suoda saman kunnian myös valtakuntamme ensimmäiselle presidentille.
Vaan talo ei ollut innokas vastaanottamaan vieraita – museo oli kiinni. No, istuksimme hetkosen kuistilla, kiersimme pihamaata – ja menimme sitten juomaan munkkikahvit presidentin muistoksi läheiseen konditoriaan (tiukasti sen laitimmaisen yksinäisen pöydän valiten).
Ja matka jatkui. Joensuun länsipuolella ainakin olimme ja Kuopiokin oli jäänyt jo reippaasti eteläisemmille leveysasteille. Pikkuhiljaa lähestyimme Kalajokilaakson seutuvia ja aloimme seurailla maisemia ja nuuskutella ilmanalaa mahdollisten metsäpaloalueiden varalta. Reittimme kulki kuitenkin sen verran eri teitä, että palojälkiä ei näkynyt. Lehtiartikkeleista näki kyllä, että tuho oli – on – ollut melkoista… Toisaalta tälläkin kolikolla lienee jonkinlainen kääntöpuolensa: muistelen koulun biologian tunneilta, että jotkin kasvilajit nimenomaan vaativat tulipaloja lisääntyäkseen. Muistelenko sitten omiani ja päteekö tuo tällaisiin ”urbaaneihin” metsäalueisiin…? Toisaalta myös, miten nuo nyt suhteuttaa: taloudelliset tappiot versus luontoarvot. Sehän on se ikuinen dilemma… Savunhajua kuitenkin tuntui Kalajoen ilmanalassa, kun sinne asti pääsimme ja tuuli iltaa kohden vähän kääntyi.
Vaan, mitäpä tehdä Kalajoella elokuussa, tuulisessa illassa…? Vastaus oli suhteellisen helppo: pikainen majoittuminen perinteisesti Tapion tuvan mökkiin ja sitten vain tossua toisen eteen.
Ajoimme auton lähemmäs Kalajoen rantamaisemia parkkiin ja lähdimme kierrokselle. Ensin ranta-aluetta pitkin sen toiseen päähän ja sitten sisämaan suuntaan. Kilometreistä en tiedä, mutta kyllä niitä taisi useampia kertyä. Raikkaan tuulinen, vaikka sinänsä kohtalaisen lämmin säätila sai paitsi posket lehtämään ja kampaukset varsin futuristisiksi myös miettimään, että millaistakohan alueella oli ollut pari, kolme viikkoa aiemmin, kun lämpötilat huitelivat +30 kieppeillä! Veikkaan, että rannalla oli kuhinaa vähän enemmän kuin nyt!
Mutta hyvin hapettuneina, jalat ajomatkan ja lenkin jälkeen puutuneina takaisin mökille. Sauna lämpenemään ja sen jälkeen olo alkoikin olla parahultaisen kypsä unten maille.
Aamulla matka jatkuu kohti pohjoista…