Pitkään ja hartaasti koko kesän odotettu loma alkoi viimein. Säätila nyt keikahti aiemmista aurinkoisista ja helteisistä päivistä aika lailla sateisempaan ja viileämpään suuntaan, mutta eipä tuo haittaa: loma on loma joka tapauksessa.
Ja loma mennee tänä kesänä aika lailla kotosalla ja/tai kotomaata kierrellessä. Eipä oikein houkuta sen pidemmälle lähteä. Toisaalta, vaikka tätä Suomenniemeä on tullut koluttua vähän suunnalla jos toisellakin, niin aina löytyy uutta nähtävää. Eipä ollut tullut aiemmin vastaan sitäkään tietoa, että Jyväskylästä etelään, Muuratsalon saaren maastoista löytyy mielenkiintoinen jääkautinen luolamuodostelma tutustuttavaksi. Tämä niin sanottu Lullinvuoren luola on kaikkiaan 32 metriä pitkä ja samalla yksi Suomen pisimmistä tunnetuista luolista. Maastosta löytyy lisäksi useita muitakin, joskin vähän pienempiä luolia ja maanpäällisiä lohkareita ihmeteltäväksi.
Joten ei muuta kuin matkaan kohti Jyväskylää ja Muuratsaloa ja tätä eteläistä vuorta! Eteläistä siksi, että sana ”lulli” on nimittäin pohjoissaamea ja tarkoittaa etelää.
Tulipahan siinä samalla hoidettua päivän liikuntasuorituskin: vuorelle/luolastoille vievä Lullinvuorentie on suljettu muilta kuin alueella asuvilta, joten auton joutui jättämään kauemmas ja tilaamaan kyydin apostolilta. Ehkä nyt auton olisi vähän lähemmäs saanut, mutta aluetta tuntemattomina katsoimme parhaaksi noudattaa ohjeita. No, niinhän sitä tieten pitääkin. Seuraus oli se, että askelmittarin mukaan matkaa kertyi autolta Lullivuorelle reippaat 6,8 km. Ja sama toki sitten takaisinpäin. Askelmittariin nakuttui yli 24800 askelta… Huh!
Ehkä siellä olisi ollut vähän lyhyempikin reitti perille, mutta tulipahan siinä matkan varrella – reitiltä poiketessa – sitten nähtyä muitakin kivimuodostelmia.
Lullinvuoren laella avautuivatkin sitten varsin omaperäiset näkymät! Kalliota oli murtunut, lohkaroitunut ja kasautunut miten missäkin. Paikoin tuntui kuin olisi ollut jossain ihmisen rakentamassa ja sittemmin raunioituneessa linnoituksessa. Muureja, siltoja, rappuja, kaaria… Omalaatuinen paikka! Olisi ollut sangen helppo päästää mielikuvitus lentoon ja sielun silmin asuttaa alue täyteen peikkoja, hiisiä ja ties mitä vuorenmönginkäisiä!
Ja sitten vaan luolastoa etsimään! Siellä vuorella könytessä meinasi jo iskeä turhautuminen: pääluolan löytäminen ei nimittäin ollut tehtävä aivan sieltä helpoimmasta päästä. Sitä alkoi lopulta kuvitella, että luolan suu pilkisteli milloin mistäkin kalliomuodostelmien, lohkareiden, käytävien ja kivien keskeltä… Etukäteisvinkkinä oli tieto, että kannattaa etsiä se kaikkein isoin ja korkein lohkare, jonka alla on suuri luola ja siitä, kun peruuttelee takaisinpäin, niin päätyy pääluolan kohdalle. Noita jättilohkareita tuntui vain olevan vähän joka suunnalla… Toisaalta löytyi info, että lohkareiden välissä on rakoja useampiakin, mutta se, jossa on ”katto”, on se, joka menee luolaan…
Yksi pääluolaan menevä aukko löytyi lopulta alueen keskipaikkeilta, mutta se vaikutti varsin ahtaalta… Etsimme netistä aiempien kävijöiden kokemuksia ja niiden mukaan löytämämme aukko on sopivampi ulostuloon luolasta. Siltä se vaikuttikin. Emme lähteneet sitä kautta sitten sen syvemmälle könyämään. Etenkään, kun parin viime päivän sateet näyttivät kerryttäneen aika messevät lätäköt kuilun pohjalle – mutapainin ystäville sopivaa, ehkä, mutta meille muille… Ei kiitos.
Suuaukko jäi siis löytymättä. Aiempien kävijöiden kuvausten mukaan luola olisi ollut tilava ja varsin tasainen. Silti… Tunnustetaan nyt, että en oikeastaan niin erityisesti nauttinut tiedosta, että sukeltaisin maan alle siten, että yläpuolellani olisi tonneittain kiviä… Olin jo etukäteen täysin vakuuttunut siitä, että jos sinne painun, niin jos Suomeen on iskeäkseen se kaikkien maanjäristysten äiti, kallioperän big bang, se iskee juuri silloin, kun istun kaikkien noiden lohkareiden ja kivimuodostelmien alla… No, ehkä pikainen – hyvin, hyvin pikainen – visiitti voisi olisi voinut olla mahdollinen, mutta yöpymään minua ei sinne ainakaan saisi! (Onkohan kukaan sitä kokeillut?)
Eli en jäänyt harmittelemaan, että termurikahvit nautittiin siinä kallion PÄÄLLÄ istuskellen.
Kyllä sitä kuitenkin eväitä jyrsiessä ja kuumaa kahvia siemaillessa mieluummin katseli avaria ja jylhiä Päijänteen maisemia kuin vastapäistä tummanpuhuvaa kallioseinää…?
Mutta, rasti ruttuun – Lullinvuori valloitettu! Luola pitäköön salaisuutensa (ainakin toistaiseksi)!
Kiitos taas kerran – enpäs ollut tuollaisesta paikasta kuullutkaan. Kyllä olet reipas, hurja mäörä askelia.
Ne askeleet vain kostautuivat… On aika kankea olo nyt – ei pitäisi ”riehua” pitkin mettiä tuolla lailla. Vaan mukava reissu oli ja paikka näkemisen arvoinen. Sadekuurotkin jättivät meidät ennusteista huolimatta tyystin rauhaan.?