Kotitonttu puri hammasta ja puristi joka ikistä kiven ja muurin kulmaa, mistä vain otteen sai. Sentti sentiltä, metri metriltä se eteni hitaasti kohti avointa ikkunaa ja, kun se luuli jo joutuvansa luovuttamaan, se sai kiinni ikkunalaudasta ja sai vedettyä itsensä ylös. Kotitonttu sai raotettua ikkunaa vielä hieman enemmän ja, ennen kuin se arvasikaan, se tömähti lattialle. Kotitonttu oli päälinnassa!
Kotitonttu huomasi seisovansa käytävässä ja lähti kulkemaan sitä eteen päin. Se kääntyi kulmassa, meni portaita alas, seuraavia ylös, kääntyi takaisin, huomasi olevansa linnan tyrmässä, jossa se piiloutui tyrmässä istuvan, mietteliään punapartaisen miehen katseelta. Kotitonttu oli varma, että hänet oli huomattu, mutta mies ei silti reagoinut millään lailla. Outoa!
Kotitonttu palasi takaisin ja huomasi jälleen olevansa eteisaulassa… Se oli kävellyt jo tunteja ja varmaan kilometrejä, eikä ollut huomannut jälkeäkään linnan tontusta. Jostain syystä kotitonttu ei halunnut ryhtyä huhuilemaan hiljaisessa, tyhjässä ja vähitellen hämärtyvässä linnassa.
Kotitonttu jatkoi kierrostaan. Välillä se tavaili seinissä olevia opastekylttejä: ”k-u-n-i-n-k-a-a-n-s-a-l-i”… Ja kuningattarensali ja keittiö (josta tosin ei löytynyt mitään syötävää)… Linnankirkko… Kaikenlaisia huoneita toinen toisensa jälkeen.
Mutta ei linnan tonttua.
Tonttu istahti ikkunasyvennykseen ja huokaisi syvään. Taisi olla hukkareissu! Hän koettaisi nukkua linnassa tämän yön ja aamulla lähtisi etsimään kyytiä takaisin kotikulmille.
”Jokos olet kierrellyt tarpeeksesi?” hieman äreä ääni kysäisi kotitontun edessä. Kotitonttu hätkähti: kuka hänelle puhui! Edessä oli pelkkää tyhjyyttä. ”Kuka puhuu?” kotitonttu kysyi varovasti. ”Ai, anteeksi, unohdin…” Ääni kuulosti vähän leppeämmältä. Kotitontun edessä kuului kahinaa ja yhtäkkiä hänen edessään seisoi ikivanha tonttu-ukko, jonka parta ulottui lähes maahan saakka. Tonttu puristi myssyään kädessään. ”Sitä on niin tottunut tähän näkymättömyyteen, että ei muista sitten ottaa myssyä päästä…” ukko murahteli. ”Mutta asiaan: olet nyt kiertänyt linnan ainakin viidesti ja olet tullut tänne lisäksi, vaikka linna on kiinni yleisöltä. Ja tontuilta myös. Milläs asioilla sinä täällä hiippailet? Eerikki-kuninkaan haamuakin kävit häiritsemässä…” Tonttu-ukko kuulosti jälleen omalta äreältä itseltään.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus tunkeutua linnaan tällä tavalla, mutta minun pitäisi saada tavata linnan tonttu…” kotitonttu koetti selittää. ”Se olen minä se!” ukko ärähti. ”Mitäs sinä minusta haluat? Kakistapa ulos nyt!”
Kotitonttu häkeltyi: tämäkö oli se kuuluisa Turun linnan tonttu, Suomen viisain tonttu-ukko!? Äksy hän ainakin tuntui olevan ja oman arvonsa tunteva, joten kotitonttu katsoi parhaaksi selittää kaiken, miten parhaiten kykeni.
Ja tonttu kertoi. Kertoi, miten nuoruus oli ollut onnellista ja työteliästä, miten maaseutu oli alkanut autioitua ja miten hän oli jäänyt yksin, miten elämä oli alkanut tuntua turhalta ja merkityksettömältä ja lopuksi, miten hän oli lähtenyt etsimään neuvoja maailmalta. ”Sain ohjeeksi tulla kysymään Turun linnan tontulta”, kotitonttu lopetteli.
”Joka tunnetusti on Suomenmaan vanhin ja viisain tonttu ja tietää kaikesta kaiken”, ukko murahti ja herähti sitten hilpeään nauruun. ”Etpä ole ensimmäinen, joka tuohon ongelmaan apuja kyselee. Täällä on vuosisatojen aikana rampannut tonttua jos toistakin kyselemässä, mitä voivat tehdä, kun eivät voi tehdä oikein mitään! Talot ja työt menevät alta ja elämä ahdistaa, sellaistahan se tuppaa olemaan…” Ukko vaikeni ja meni mietteliääksi.
”Enpä minä ole osannut heille sen kummempia onnen avaimia ojentaa”, vanha tonttu aprikoi. ”Jokainen etsii itse sen, mistä tulee onnelliseksi. Itselläni se on tämä linna ja aarteiden keräily, mutta aika moni – jos nyt jotain ohjetta haluat – on lähtenyt pohjoiseen töiden perään. Siellä kuulemma on paikka, jossa on kova kysyntä työväestä – tontuista ja kai ihmisistäkin. Paikkaa johtaa joku joka ei ole kumpikaan, ei tonttu, eikä ihminen, mutta jos töitä riittää ja työstä saa elannon itselleen, niin ei kai se kovin huono juttu ole. Täällä etelässä ei tontuille tosiaankaan töitä riitä…” Vanha tonttu-ukko vaikeni. ”Eivät ole ajat enää entiset…” se lopulta huokaisi.
”Mutta, mitäpä tässä turisemaan kylmässä käytävässä. Tulehan, niin esittelen sinulle aarrekammioni ja kai sinulle ruokakin maittaa?” Ukko vaistomaisesti nakkasi myssyn päähän ja katosi näkyvistä. Tossujen kahina etääntyi. ”Ai, anteeksi, taas unohdin” ukko murahti ja ilmestyi näkyviin. ”Tänne päin!”