Joulutorttukokeilu tuli ja meni – luulenpa, että joulupöytään päätyy tänä(kin) vuonna jälleen ihan perinteisiä tähtitorttuja luumuhillolla. Muitakin leipomuksia täytyy vielä vähän miettiä: kakkuja, joulupullaa – ja niitä piparkakkuja. Ja leipää! Sitä tulee menemään jälleen ja paljon. Viipale makeaa joululimppua, siipale kinkkua päälle ja vahvaa sinappia. Ynnä kupponen makeaa ja mausteista glögiä. Siinä on joulua parhaimmillaan. Ehkäpä tässä on se kuuluisa joulun yöpala?
Joulunahan oli ennen tapana jättää ruuat pöydälle koko yöksi. Siitä sai sitten nälkäinen käydä napsimassa makupaloja – ellei sitten kotitonttu, jolle herkut yhtä lailla oli tarkoitettu, ehtinyt ensin…
Mitä tulee leipään… No, se nyt muutoinkin on pitänyt miehen – ja naisen – tiellä jo vuosisatojen ja -tuhansienkin ajan. Ja pitää edelleen. Rouheva ruisleipä on ollut pitkälti se suomalaisten ”oma juttu” ja rukiinen on ollut myös suomalaisten joululeipä. Jouluna syötävän limpun tuli lisäksi olla maultaan vahvaa ja makeaa. Makeus leipään saatiin maltaista tai vierteestä, jota jäi oluenpanosta. Etenkin säätyläiskodeissa kerrotaan vierteen olleen usein joululeivän makeuttaja.
Joululeipää makeutettiin myös siirapilla tai sokerilla. Lisäaromia leipään saatiin erilaisista mausteista, joista käytetyimpiä olivat fenkoli ja pomeranssi. Mausteet olivat aikoinaan harvinaisempia ja varsin kalliita – siksi mausteinen leipä (tai mausteinen ruoka yleensä) oli merkkinä myös vauraudesta. Usein sanottiin, että mitä mausteisempi ruoka, sitä vauraampi talo, mistä seurasi, että jouluna varsinkaan ei saanut pihistellä. Näin turvattiin myös talon tulevaa hyvinvointia ja rahaonnea.
Nykyisin maustamisella ei niinkään taideta pyrkiä omaisuuden lisäämiseen, vaan tavoitteena on hyvä maku. Jouluista makeutta ja aromia antavat leipään myös anis, kumina, neilikka ja pomeranssin- tai appelsiininkuori. Leipään voidaan lisätä myös rusinoita, pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä tai jopa marjoja.
(Varsin fenkolista tästä tuli, mutta kinkku ja sinappi täydentävät maun!)
Leipä saatetaan myös voidella siirappi-vesiseoksella tai, kuten joskus ”ennen vanhaan” tehtiin, lehmän tai sian verellä. Kuulostaa hieman hurjalta, mutta näin saatiin leipään tumma, kiiltävä, kaunis pinta. Tuo siirappi-vesikonstihan on käytössä vallan käyttökelpoinen ja kahvi-siirappiseostakin on taidettu käyttää antamaan väriä leivän pintaan. Vaan tokkopa kukaan leipuri enää voitelee leipäänsä verellä…?
Joululeipä leivottiin aikoinaan varsin suureksi – niin suureksi kuin uuni mahdollisti – ja se koristeltiin ristillä. Joissakin paikoin on ollut tapana laittaa leivän keskelle koristeeksi myös viljantähkiä tai kynttilä palamaan. Leipä myös laitettiin keskelle pöytää, ikään kuin kunniapaikalle, eikä sitä ollut missään nimessä edes tarkoitettu syötäväksi: jos tätä suurta leipää oltaisiin menty leikkamaan ja syömään, olisi syöty samalla myös talon onni ja tuotu katovuosi seuraavan kesän satoon. Ilman leipää ei kuitenkaan tarvinnut joulupöydässäkään olla: syömistä varten tehtiin erikseen omat leivät.
Tätä isoa joululeipää ei syöty myöskään heti joulun jälkeen, vaan se vietiin vaikkapa aittaan tai upotettiin viljalaariin, jossa sitä säilytettiin pitkälle kevääseen. Leipää kutsuttiin tällöin myös kylvöleiväksi (tai kyntö- tai toukoleiväksi) ja se syötiin vaikkapa laskiaisena tai jopa vasta toukotöiden aikaan. Vaihtoehtoisesti leipä tuotiin esille, kun karja ajettiin laitumelle, jolloin se saatettiinkin syöttää karjalle karjaonnen takaamiseksi.
Nykyään ei taideta näitä perinteitä juurikaan enää noudattaa, vaan joululeipä katoaa parempiin suihin varsin nopeasti jo ihan joulun pyhien aikaan. Olipa sitten kyseessä tumma tai vaalea joululeipä, jouluinen setsuuri tai mikä nyt kenenkin mieluisimmaksi joululeiväksi määrittyy:
Joululeipäreseptejähän on lukemattomia ja taitaa miltei joka paikkakunnalla ja jokaisella leipurilla olla oma(t) suosikkinsa.
Itse kokeilin reseptiä, johon tuli rasvatonta piimää (1 l), hiivaa (2 pussia kuivahiivaa tai 50 g tuoretta), siirappia (2-3 dl), suolaa (2 tl), ruisjauhoja (7 dl), vehnäjauhoja (15 dl), fenkolinsiemeniä (maun mukaan) sekä rakennetta (kuin myös makua) antamaan kaneli-manteli-omena-granolaa (noin dl). Voiteluun joko kananmunaa tai (mitä itse käytin) siirappi-vesiseosta. Paistoaika (200 astetta) oli noin tunti. Ja, jos menee mönkään, niin marketti saa pelastaa joulun!
(Edit: Ei mennyt mönkään. Eikä luultavasti säily jouluun asti: mennee luultavasti kotitonttujen suuhun – jos en itse ehdi ensin… Uusi satsi siis tilaukseen.)