”Nyt sytytämme kynttilän,
se liekkiin leimahtaa…”
Tuttu joululaulu, jota lauletaan etenkin näin adventtiaikana. Laulun säkeistöissäkin ensin syttyy yksi kynttilä, sitten toinen, kohta kolmas ja lopulta neljäs, viimeinen, juuri ennen joulua.
Vaan miksi me sytytämme kynttilän? Tai ylipäätään sytytämme kynttilöitä.
Hmmh… Jos tuota olisi kysynyt joitakin vuosikymmeniä tai satakunta vuotta sitten, olisi vastauksena voinut monin paikoin olla pitkä, ihmettelevä tuijotus: mistäs sitä sitten valoa oltaisiin saatu tupaan taikka taloon?
No, selväähän se, että ennen sähkö- tai öljylamppuja, valo iltojen myötä pimeneviin asuntoihin, oli saatava jotain muuta kautta. Eli kynttilöistä. Jos tieten päreistäkin.
Nykyisin valaistus ei enää ole riippuvainen kynttilöistä. On sähköisiä lamppuja ja ledejä, on paristoilla toimivia valaisimia, on aurinkokennovalaisimia… Ties mitä. Kynttilöitä käytetäänkin lähinnä tunnelman luojina tai osana joitakin uskonnollisia liturgioita tai perinteitä symboloimaan muun muassa Kristusta maailman valona. Palavaa kynttilää pidetään myös uskon ja rukouksen vertauskuvana.
Jouluun kynttilät liittyvät hyvin keskeisesti. Mitäpä olisi kuusi ilman kynttilöitä? Tai kauniisti katettu joulupöytä? Sähköistyminen ja nyttemmin pattereilla toimivat kynttilät ja kyntteliköt ovat tuoneet aivan omat (turvallisemmatkin) ulottuvuutensa jouluiseen koristeluun.
Kaunis suomalainen kynttilöihin liittyvä jouluinen tapa on ollut kynttilöiden vienti edesmenneiden omaisten haudoille. Tapa alkoi Suomessa 1900-luvulla ja yleistyi talvisodan jälkeen. Tosin tässäkin, kuten niin monessa vanhassa perinteessä, tavan lähtökohdat ovat paljon kauempana ajassa: suomalaisilla on ollut kautta historiansa tapana hyvitellä ja kestitä edesmenneitä. Käytäntö vain yhdistyi vähitellen kristillisiin perinteisiin, siirtyi kekristä jouluun ja muutti muotoaan enemmänkin vainajien muiston kunnioittamiseksi.
Mutta joka tapauksessa…
Nyt – pian – sytytämme kynttilän.