Jouluun on enää muutama päivä… Vaan millaiseen jouluun? Eipä aikaisemmin ole jouduttu miettimään, millaisella kokoonpanolla joulunviettoon ryhdytään. Voidaanko viettää aattoiltaa koko perheen ja suvun voimin, voivatko muualla asuvat aikuiset lapset ja lapsenlapset kokoontua yhteisen joulupöydän ääreen tai voiko pyhinä käydä tapaamassa suvun senioreita palvelukodissa vai aiheuttaako vierailullaan heille hetken ilon ja päiväkausien eristyksen…?
Mikään ei tunnu oikein varmalta ja turvalliselta… Taustalla on alituinen epävarmuus ja pelko arvaamattoman uhan edessä.
Osa meistä ottaa koronasuositukset vakavasti ja rajaa joulunviettoaan jopa yksinäisyyteen asti. Jotkut väheksyvät riskejä ja viettävät joulunpyhät aivan kuin aina ennenkin.
”Koronan vaarallisuutta on liioiteltu, se ei ole kausi-influenssaa kummempi.” Näinhän sitä monet sanovat…
Minusta se on vähän kuin pelaisi porukalla venäläistä rulettia: todennäköisyys, että mitään pahempaa tapahtuisi, on – onneksi – useimmilla pieni, mutta… Jonkun kohdalla se pahin skenaario kuitenkin aina toteutuu. Onko se joku sitten sinun vanhempasi, sukulaisesi, ystäväsi, työtoverisi, lapsesi… Tai sittenkin – sinä itse?
Jokainen tekee omat valintansa ja on myös vastuussa valinnoistaan – silti piittaamattomuus riskien edessä on mitä suurinta itsekkyyttä.
Kenellä on oikeus saattaa vaaraan toinen ihminen? Päättää hänen terveydestään, jopa elämästään?
Itsemääräämisoikeus ei tuo oikeutta päättää toisen puolesta. Toisen ihmisen ja hänen elämänsä kunnioitus on elämän loukkaamaton lähtökohta.
Joulu, niin ihana, tunnelmallinen, lämmin ja perinteinen juhla kuin se onkin, ei silti ole sen arvoinen, että sen vuoksi kenelläkään olisi oikeus halveksua elämää.
Joulu on kuitenkin vain yksi vuoden 365 päivästä. Kuitenkin.
Ja tämä on vain yksi joulu monien menneiden ja tulevien joulujen joukossa!
Olen joskus miettinyt vuosien 1939–1944 tapahtumia. Myös näihin vuosiin sisältyneitä jouluja… Kun isät ja pojat olivat rintamalla ja kotirintamallakin elettiin pelko ja ikävä alituisena kumppanina.
Yksin talvisodassa kaatui tai katosi lähes 26000 sotilasta, eri tavoin haavoittuneita oli miltei 44000… Eli elettiin toki aivan toisen mittakaavan uhkien armoilla.
Kuitenkin noista vuosista selvittiin ja joulut vietettiin silloin sen hetkiseen tilanteeseen mukautuen, alistuen tai sopeutuen. Enempiä nurkumatta.
Tiedä sitten, kuinka asiallista on verrata näitä kahta hyvin erilaista aikakautta ja tilannetta toisiinsa, mutta silti toivoisin meiltä koronavuoden 2020 joulun viettäjiltä sitä samaa asennetta ja mukautuvaisuutta, elämän ainutkertaisuuden ymmärtämistä.
Fyysinen etäisyyshän ei tarkoita henkistä etäisyyttä. Sotajouluina läheisyyden tunnetta rintamalle toivat kotoa lähetetyt kirjeet ja paketit – nythän tekniset mahdollisuudet yhteydenpitoon ovat aivan toisenlaiset.
Meillä ei pitäisi olla mitään hätää.
Joulu vuonna 1939 oli rintamalla erittäin kylmä, joten korsun kaminan lämpö tuli sotilaille enemmän kuin tarpeeseen. Joulun tuntua saattoi olla tuomassa korsun nurkassa pieni joulukuusi, johon oli askarreltu paperisia koristeita. Kynttilät toivat lepattavaa valoaan hämärään. Jotkut sotilaista olivat saaneet kotirintamalta paketteja: lämpimiä vaatteita ja ruokaa. Mukana oli kirjeitä: lasten ja puolisoiden terveisiä. Tykkitulen jylistessä kaukaisuudessa väsyneet miehet saattoivat hetkeksi palata ajatuksissaan kotiin ja läheistensä luo. Aika pysähtyi, elämä jatkui… Enkeli taivaan herkisti mieliä varmasti enemmän kuin koskaan.
Pidetään huolta toisistamme – myös jouluna.
?❤