Onhan tämä joulun aika varsin erikoista! Tässä kun on selaillut ja lueskellut näitä erilaisia jouluteemaisia kirjoja ja nettisivuja, niin väistämättä nousee mieleen kysymys, mikä loppujen lopuksi on suomalaista jouluperinnettä ja mikä on muualta tullutta. Monet nykyiset hyvinkin suomalaisilta tuntuvat tavat osoittautuvatkin muualta tulleiksi. Toisaalta moni asia on tuontipohjaisuudestaan huolimatta saanut hyvinkin omalaatuisen, suomalaisen tvistin…
Yksi tyypillinen suomalainen piirre on – mikä tosin on havaittavissa aika monessa muussakin juhlassa, niin juhannuksessa kuin vapussakin – että juhla alkaa jo aattona. Jouluna tämä vielä korostuu ja monille tuntuu aatto olevan jopa keskeisempi kuin varsinainen joulupäivä.
Muutoinkin suomalainen joulu noudattaa omaa ajankulkuaan: kansanperinteessä jouluajan on perinteisesti katsottu alkavan jo Tuomaan päivästä, joka on 21.12. Vastaavasti joulu ulottuu yli varsinaisten pyhien, yli uuden vuoden ja loppiaisen aina Nuutin päivään, 13.1. saakka. Hieman nämä perinteet ovat jääneet ajan hampaan (ja työelämän vaatimusten) kaluamiksi, mutta kaikesta huolimatta hyvä Tuomas edelleen tuo joulun ja paha Nuutti vie sen pois.
En tiennytkään, että nykyisten kahden joulupäivän lisäksi aiemmin vietettiin myös kolmatta ja neljättä joulupäivää. Kolmas oli apostoli Johanneksen päivä (27.12.) ja neljäs viattomien lasten päivä (28.12.). Tokihan nämä kalenterissa edelleen ovat, mutta ne eivät ole enää vapaapäiviä. Näistä kahdesta jälkimmäisestä pyhästä luovuttiin vuonna 1774 kuningas Kustaa III:n käskyllä ja aatelisten ja porvareiden toiveesta. Perusteluina oli se, että pitkien pyhien ja useiden peräkkäisten vapaapäivien sanottiin laiskistavan palkolliset. No, eipä tuo kuninkaan käsky alempien säätyjen lojaaliutta kuningasta kohtaan tuntunut horjuttavan. Aatelisilla sen sijaan tuntui olevan enemmän hampaankolossaan – tosin kaunat purkautuivat vasta 18 vuotta myöhemmin… Ja syynä tuskin olivat joulun pyhien siirtelyt tuolloinkaan.
Suomalaista joulussa näkyvät myös yhä edelleen siihen sekoittuneet vanhan pyhäinpäivän tienoille ajoittuneen sadonkorjuujuhlan eli kekrin piirteet. Tämä näkyy hyvin vaikkapa niin ruokatarjoilujen ja etenkin liharuokien runsaudessa kuin kekrirauhan muuttumisessa joulurauhan julistukseksi. Myös kekripukkien ja joulupukin välillä on selvä yhteys. Kekrinä lattialle levitettyjen olkien tilalle on puolestaan tullut olkipukkeja, himmeleitä ja kaikenlaisia muita olkikoristeita. Kun kristillinen joulu alkoi vakiinnuttaa asemaansa heikkeni vastaavasti kansanomaisen kekrin merkitys.
Jouluruuissa perusjuonne on edelleen suomalainen. Suomessa on perinteisesti syöty (lipeä)kalaa ja ohrapuuroa. Nykyisin vain ohra on korvautunut aika monessa taloudessa 1800-luvun tuliaisella eli riisillä. Myös laatikkoruoat, luumukiisseli ja piparkakut ovat tuontitavaraa. Kekrinä syöty lammas vaihtui kinkkuun, joka puolestaan on viime vuosikymmenet saanut kamppailla kalkkunan kanssa.
Myös joulusauna taitaa olla varsin suomalainen ja vanha tapa. Toki saunoja on muuallakin maailmalla, mutta kyllä tätä kai aika perustellusti voi kotiin päin vetää. Joulusaunassa on peseydytty niin ennen kuin peseydytään nykyäänkin, jotta päästään sitten puhtaina ja rentoutuneina joulun viettoon.
Yksi erityinen tapa on varsin suomalainen ja hyvinkin vanha. Muinaiset suomalaiset ilmeisesti uskoivat lintujen olevan jonkinlainen silta elävien ja kuolleiden maailman välillä. Näiden lintujen myötä virisi ajatus, että jos niistä huolehditaan hyvin, ne tuovat talolle menestystä, eivätkä aiheuta harmia viljelyksille. Siksi jouluna vietiin linnuille ohra- tai kauralyhde syötäväksi – taitaa sangen moni edelleen viedä samalla lailla pikkulinnuille lyhteen jouluherkuksi.
Suomen katoliselta ajalta juontaa perinne käydä joulukirkossa. Tosin tuolloin kirkossakäynti ei ollut millään lailla vapaaehtoista ja poissaolosta rangaistiin vähintäänkin nuhteilla. Nyt ovat ajat toiset, eikä kirkko ole pakollinen – silti jouluaamun hyvin aikainen joulukirkko edelleen yksi suosituimmista kirkkopyhistä. Enkeli taivaan kajahtaa varmasti tänäkin jouluna lukemattomissa kirkoissa ja seurakunnissa.
Mutta kaikkinensa vanha sanonta ”oi aikoja, oi tapoja” pitää paikkansa, ilman sen kummempia päivittelyitä tai ironiaa. Jokainen aikakausi luo omat tapansa tai muokkaa entisiä. Ja jokaiselle aikakaudelle ja sukupolvelle ne omat tavat ovat juuri ne aidot ja oikeat.