Viime päivien aikana on keskustelu vellonut kiivaana vähän siellä jos täälläkin: onko oikein, että orjakauppiaiden tai muiden rasistisiksi tai muutoin nykykäsityksen mukaan asiattomiksi katsottavien henkilöiden patsaita pidetään esillä. Tällaisiksi koettuja patsaita on sotkettu, kaadettu, heitetty mereen… Viimeisin kotimainen keskustelunavaus koski marsalkka Mannerheimin patsaan sopivuutta Helsingin kaupunkikuvaan…
Jäin tätä miettimään…
On selvää, että jokaisen kansan menneisyyteen kuuluu aikakausia, tapahtumia ja tekoja, jotka nykykäsityksen mukaan ovat kyseenalaisia tai jopa selkeästi tuomittavia. Ei niitä silti voi tai tule kieltää tai pyrkiä peittelemään: menneisyyttä ei voi muuttaa. On tunnustettava, että näin on ollut.
Mutta menneisyydestä ja sen kokemuksista voi oppia ja sitä kautta on koetettava löytää eväitä parempaan tulevaisuuteen.
Me yksilöinä tai kansana emme olisi sitä, mitä nyt olemme, jos emme olisi eläneet ja läpikäyneet sitä menneisyyttä, jonka olemme eläneet ja läpikäyneet.
Kansakunta, joka ei tunne, eikä ymmärrä historiaansa, ei kykene itsetuntemukseen tai ymmärtämään rakenteitaan tai toimintaansa, eikä myöskään kykene hahmottamaan paikkaansa maailmassa.
Kansakunta, joka kieltää menneisyytensä, kieltää lopulta itsensä.
Siksi en lähtisi kaatamaan niitä ”kyseenalaisiakaan” patsaita, vaan mieluummin seison sen nyt loukkaavaksikin mielletyn patsaan edessä ja mietin hänen, jonka muistoksi se on pystytetty, elämäänsä ja toimintaansa koettaen ajatella niitä hänen oman aikakautensa kontekstin kautta.
Hän oli aikansa merkkihenkilö – tuskin hänelle muutoin olisi patsasta pystytetty…?! Mutta miksi se on pystytetty? Mitkä olivat hänen ansionsa aikoinaan? Toisaalta, miksi hän toimi, niin kuin toimi? Mitkä olivat hänen motiivinsa?
Ajatteliko hän koskaan oman toimintansa vaikutuksia ja mahdollisesti muille aiheuttamaansa kärsimystä? Kykenikö hän ylipäätään niitä ymmärtämään?
Oliko hän hyvä vai paha ihminen?
Loppujen lopuksi ei ole niin kovin kauaa siitä, kun kaikki kärsimys nähtiin ”Jumalan rangaistukseksi tai kostoksi omista tai jopa vanhempien synneistä”. Toisaalta tuolloin elettiin aikaa, jolloin yksilön etu ei voinut nousta hänen yhteisönsä edun edelle. Nykyisenkaltaista yksilöllisyyttä ei ollut. Oli tietty ”Jumalan säätämä järjestys”, jota ei sopinut horjuttaa: jokaisella ihmisellä oli paikkansa, velvollisuutensa ja oikeutensa.
Toisten osa oli vain alamaisempi, velvollisuudet lukuisammat ja oikeudet vähäisemmät…
Ja tämä vain muutama ihmisikä sitten…
Miten siinä ilmapiirissä ja yhteiskunnassa syntynyt, kasvanut ja elänyt olisi ollut kykenevä arvostamaan toisen elämää tai säälimään hänen kärsimystään, kuten nykyihminen ehkä arvostaa tai säälii? Todellisuus oli tuolloin kovin toisenlainen.
Kun elettiin aikaa, jolloin hiiret sikisivät tomusta…
Niinpä niin…
Me, nykypäivänä, ymmärrämme sentään paremmin.
Vai ymmärrämmekö?
Jos piilotamme sen, mikä ei ole meille menneisyydessä mieluisaa tai minkä omista lähtökohdistamme koemme vääräksi, piilotammeko samalla myös mahdollisen ongelman? Vaikenemme sen kuoliaaksi?
Maailmaa ei kuitenkaan paranneta sillä, että lakaistaan ongelmat maton alle ja siirretään patsaat pois näkyviltä. Toisin sanoen työnnetään päät pensaaseen.
Menneisyys on osa meitä, osa tätä kansakuntaa. Se täytyy hyväksyä, mutta siitä täytyy oppia.
Muutoin…
Kuka tietää… Ettemme nostaisi jossain vaiheessa jalustoille takaisin jo kerran kaadettuja patsaita…?