Kesälomaan on vielä matkaa, mutta taannoinen kolmen työpäivän paussi yhdistettynä viikonloppuun toi ihan mukavan pienen katkoksen arkiseen aherrukseen. Ja, kun tuohon sijoitti vielä pienen, yhdenpäivän reissun, tuntui se oikeastaan kuin pidemmältäkin lomaselta.
Eli toissaviikon lauantaina aamulla nuttu niskaan ja auton nokka kohti Turkua. Yhden paussin taktiikalla (tarkoittaen ihan muuta kuin mitä ehkä ensin mieleen tulee – nimittäin: Tampereella on aika mukava maauimala…) alkoivat Lounais-Suomen maisemat lopulta piirtyä verkkokalvoille. Viimein myös itse ressun pääkohde, Turun linna, häämötti edessä.
Eipä ollut moniin vuosiin tullut siellä käytyäkään, joten siinä mielessä muistojen verestys oli jo enemmän kuin paikallaan. Linnan edustalla näytti olevan meneillään jokin keskiaikatapahtuma, joka tuntui houkuttavan etenkin lapsiyleisöä. Pikkuritareita ja -linnanneitoja vilisti alueella varsin runsaasti kokeilemassa erilaisia kisailuita. Kojuissa oli myynnissä tuotetta jos jonkinlaista ja joistakin myyntipisteistä tulvi matkalaisten neniin sangen herkullisia tuoksuja…
Pikainen kuukkelointi kertoi, että kysessä olivat Turun linnan turnajaiset. Keskiaikaisten markkinoiden ohella siellä käytiin 14.-17.7.2022 historiallisten taistelulajien avoimet mestaruuskilpailut sekä Suomen mestaruuskilpailut. Yhtenä kilpailulajina oli kuulemma myös näyttävä buhurt, joka tarkoittaa siis kamppailemista historiallisissa haarniskoissa tylpillä teräaseilla. Vau! Saapuessamme kilpakenttä oli kuitenkin tyhjä, joten suuntasimme suoraan linnaan.
Katsoessa nykyistä varsin mittavaa rakennusta on vaikea kuvitella sitä, mistä linna on 1200-luvulla saanut alkunsa: pienestä meren luodolle rakennetusta leirikastellista, jonka muurien takana sotilaat leiriytyivät avoimen taivaan alla. Vain leirin päälliköllä oli suojana tuulilta ja tyrskyiltä katto päänsä päällä.
Maa kohosi, meri vetäytyi, luoto yhdistyi pikkuhiljaa mantereeseen. Samaan tahtiin linna kasvoi ja kehittyi. Linnan uudistaminen aloitettiin 1300-luvun alussa. Vuosina 1315-1322 rakennustöitä johti linnan päällikkönä toiminut Lyder de Kyren. (Pakkohan hänet on tässä mainita, kun kerran on sukulaismies väärän puun takaa – kai sitä esi-isän langon esi-isän voi sukuun lukea?)
De Kyrenin työtä jatkoi Matias Kettelmund (1324-1326) ja hänen myötään linna siirtyi pikkuhiljaa ritariaikaan. Muurit ja tornit kohosivat korkeuksiin, asuinrakennuksia lisättiin ja pohjoissiipeen tuli palatsiosa. Myös linnan talous kehittyi ja sen myötä rakennettiin varastoja eri tarkoituksiin… Linnatupa kokosi väkeä yhteen. Linna eli elämäänsä.
Samaan aikaan maailmalla kuohui ja Ruotsin kruunusta käytiin kiivasta taistoa. Myös Suomi vedettiin mukaan myllerryksiin ja esimerkiksi Suomen liittämispyrkimykset Ruotsin yhteyteen kävivät kiivaina. Toki suunitelmat herättivät myös vastustusta, eikä esimerkiksi Suomen läänityksenä hallintaansa saanut Bo Joninpoika Grip (1330-1386) näistä suunnitelmista ainakaan ilahtunut. Grip johti vastarintaa Turun linnasta käsin seurauksella, että linna koki näinä epävakaina aikoina kuukausia kestäneen piirityksen vuonna 1365 ja joutui lopulta pahoin vaurioituneena antautumaan.
Piirityksen aiheuttamat vahingot oli korjattava, mutta linnan uudistamista ja rakentamista jatkettiin muutoinkin. Sten Sturen toimiessa Ruotsi-Suomen valtionhoitajana (vuosina 1470–1497 ja 1501–1503) linnassa toteutettiin ehkä keskiajan suurimmat rakennushankkeet. Kaikki palveli kuitenkin puolustusta – jopa siinä määrin, että Ruotsin mahtimies, kuningas Kustaa Vaasa moitti vuonna 1556 linnaa ”raihnaiseksi” ja, vaikka kuningas vieraili linnassa usein, hän piti sitä jatkuvasti varsin epämiellyttävänä.
Pian Kustaa Vaasan moitteiden jälkeen linnaa ryhdyttiin vuosien 1556-1558 aikana uudistamaan. Puolustukselliset näkökulmat painoivat vielä vaakakupissa, mutta lisäksi linnaan tehtiin komea ja aiempaa viihtyisämpi renessanssikerros. Sittemmin Kustaa Vaasan pojan, Suomea käskynhaltijana vuosina 1556 – 1563 hallinneen Juhana-herttuan kaudella linna eli ehkä komeinta kukoistustaan.
Linnan puolustuksellinen merkitys alkoi kuitenkin pikkuhiljaa vähentyä ja sen rapistumista edesauttoi vuoden 1614 raju tulipalo. Kenraalikuvernööri Pietari Brahe (vuosina 1637–1640 ja 1648–1654) hoiti vielä hallintoaan linnan esilinnasta käsin, mutta Brahen kauden jälkeen linnasta tuli vankila ja kruunun varastotila ja varuskunta. Vuonna 1881 linnasta tuli Turun kaupungin historiallinen museo ja 1900-luvun alkupuolella ryhdyttiin suunnittelemaan linnan restaurointia – töihin päästiin 1937.
Suunnitelmat ja jo tehdyt työt ottivat kuitenkin rankkaa takapakkia! Jatkosodan ensimmäisenä päivänä linnaan osui neuvostoliittolaisten ampumia palopommeja. Seuranneissa tulipaloissa linna vaurioitui pahoin ja esimerkiksi kaikki puurakenteet tuhoutuivat. Jo tehty työ haihtui pitkälti kirjaimellisesti savuna ilmaan.
Sotien jälkeen restaurointityöt jatkuivat. Ne kestivät aina vuoteen 1961, jolloin linna aukeni yleisölle. Itse muistan käyneeni linnassa ensimmäisen kerran vuonna 1972 – ja pelkäsin kuollakseni keskiaikaisiin asuihin pukeutunutta henkilökuntaa! Pidin heitä kai jonkinlaisina keskiaikaisina kummituksina… No, lapsen mielikuvitus on rajaton. Pientä lohtua toi yhden ”kummituksen” kahviosta tarjoilema jäätelö…
Restaurointia on silti riittänyt myöhemminkin. Tällä hetkellä suurin osa linnan huoneista on kuulemma saatu kunnostettua alkuperäiseen asuunsa. Ja sanoisinpa, että lopputulos on varsin vaikuttava! Linnaa kiertelee ihan mielikseen mielikuvituksensa rajoja venytellen. Aikaa siellä saisi kulumaan vaikka pidempäänkin, mutta tällä erää parin tunnin kierros ynnä hetkonen vielä ritariturnajaisissa tuntuivat riittäviltä tälle kohteelle. Lounaan kuittaaminen välipalalla alkoi kostautua, joten suuntasimme Aurajokea seuraillen kaupungille etsimään ruokapaikkaa.
Vatsat täynnä oli hyvä kääntää auton kokka kohti Poria ja Raumaa ja sitä rataa edelleen yötä myöten kotikonnuille.
Tämän kesän ensimmäinen ”lomareissunen” plakkarissa.
