Satuinpa kerran – siitä taitaa olla jo parisenkymmentä vuotta – töistä tullessani huomaamaan tienposkessa kyyhöttämässä kolme poikaa iältään ehkä noin 11-12-vuotiaita. Menin jo poikien ohi, mutta jokin salamyhkäisyys heidän käytöksessään kiinnitti huomioni. Käännyin takaisin.
”Mitäs pojat puuhaa?” kysyin.
No, sanomattakin selvää, että vastaus oli linjalla ”ei mitään”. Katsoin vähän tarkemmin. Maassa poikien keskellä oli perhonen, siivet riekaleiksi revittyinä, eikä jalkojakaan tainnut olla oikeaa määrää.
”Ette kai te vain rääkkää tuota perhosta?”
No, sanomattakin selvää oli, mikä vastaus tuli tähänkin kysymykseen: umpimieliset ilmeet kertoivat kaiken. Vaitiolo oli todellakin myöntämisen merkki.
Pidin pojille puhuttelun, miten mitään elävää olentoa ei saa rääkätä tuolla lailla tai ylipäätään kiusata millään tavalla. Miltä heistä itsestään tuntuisi, jos joku outo jättiläinen tulisi repimään heidän jäseniään irti.
Ehkä se nyt ei kasvatuksellisesti ihan ”taiteen sääntöjen mukaan mennyt”, mutta ainakaan en hermostunut. Ihan rauhallisesti koetin heille asian esittää.
Pojat eivät sanoneet edelleenkään mitään. Ilmeet vaikuttivat vaihtelevan ärtymyksen ja katumuksen välimaastoissa…
Tapoin kituvan perhosen. Poikien typerän leikin vuoksi siitä ei enää ollut elämään riekaleisine siipineen ja jalattomana. Sen sanoin pojillekin.
Sysäsin julmasti vastuun viattoman luontokappaleen kuolemasta heidän kontolleen, vaikka itse sen viimeisen iskun annoinkin.
Tiedä sitten menikö viesti perille. Sinne jäivät pojat seisoskelemaan tien varteen…
No, käväisin eilen tuolla isolla kirkolla, kaupungilla siis, ja sain sillä reissulla aiheen miettiä, onko maailma mennyt yhtään parempaan suuntaan noista parinkymmenen vuoden takaisista tapahtumista. Olin jo lähdössä kotia kohti, kun huomasin aukion keskellä, suoraan siinä kävelylinjani kohdalla, jotain outoa. Lähemmäs päästyäni hahmotin, mitä siinä oli.
Pulun siipi.
Siinä keskellä toria nökötti aukilevitettynä irti leikattu pulun – kyyhkysen – siipi. Sen verran siististi se oli katkaistu olkaluusta, että tekijän oli täytynyt käyttää jotain leikkuria.
Pikkupojat – tai -tytöt – harvemmin käyttelevät leikkureita.
Toisaalta paikalla ei näkynyt minkäänlaisia veriroiskeita. Siipi oli selvästi leikattu irti muualla ja tuotu sitten tuohon paikalleen keskelle aukiota. Ja levitetty auki, sulka sulalta. Kuin brutaaliksi tauluksi.
Kuka on niin sairas tai pahoinvoiva, että ensinnäkin leikkelee luontokappaleelta siiven saati kuljeskelee sellainen mukanaan pitkin kaupunkia ja jättää sen sitten keskelle aukiota!?
Ajattelin ensin, että otan siivestä kuvan ja lähetän sen poliisille. En kuitenkaan näin tehnyt – en tiedä, olisiko pitänyt, mutta luulisin heillä – ikävä kyllä – riittävän tekemistä muutoinkin kuin etsiskellä yhtä siipirikkoa pulua tai sen rääkkääjää. Syyllisen löytämisen todennäköisyys lienee varsin olematon. Toisaalta en halunnut kameraani moista ”muistoa” ja lisäksi voin jokseenkin pahoin. En niinkään siitä, että maassa oli irtileikattu siipi – pahempaankin olen nähnyt – vaan siksi, että joku ylipäätään on, jos nyt suoraan sanotaan, mieleltään niin sairas, että tekee moista.
Sillä jotain täytyy kyseisen leikkelijän mielessä olla pahasti pielessä. Onko hän täysin empatiakyvytön, tunnekylmä, sadistinen jopa, ongelmainen, mieleltään sairas, joissakin ”uskonnollisissa” houreissa, yllytyshullu idiootti vai mitä???
Olipa syy tuollaisen käytöksen takana sitten mikä tahansa, niin kyseisen henkilön kannattaisi tehdä jotain! Hakea apua itselleen tai miettiä pitkään ja hartaasti, mitä tuli tehtyä. Tai jos joku tietää, kuka teon takana on (tai että joku ylipäätään harrastelee vastaavaa), kannattaa tehdä jotain! Ei tuollainen käytös ole normaalia ihmisen toimintaa.
Ensin perhonen, sitten lintu, sitten jokin nelijalkainen, sitten… No, tuo oli kärjistystä, mutta kuka tahansa moisia tekoja edes miettii: lopeta!!
Älä ylitä rajaa edes perhosen siiven vertaa!
Koetin kyllä miettiä luonnollistakin selitystä moiselle löydölle. En vain kyennyt sellaista keksimään: Mikään eläin, nisäkäs tai petolintu, ei tee niin siistiä viiltoa ja tuolloin paikalla olisi ollut luultavasti muitakin jäänteitä. Tieten pulun olisi voinut tappaa vaikka kissa jossain kauempana, mutta se, että siipi olisi päätynyt aukiolle sellaisena kuin se oli ja niin kuin se oli sinne päätynyt… Ei. Jos lintu olisi lentänyt ikkunaan tai törmännyt johonkin ajoneuvoon… Ei. Ei natsaa tämäkään.
Jos nyt joku ilmoittautuu ja kertoo, että tämä oli taideinstallaatio, joka symboloi ilmastonmuutosta ja sitä, miten ihminen toimillaan leikkaa luontokunnalta ja sen elinvoimalta siivet (vaikka sitten kyseinen siipi olisi leikattu jo valmiiksi kuolleelta pululta), niin mikäpäs siinä sitten… Sovitaan siinä tapauksessa tapaaminen vaikka tuonne torille ja keskustellaan lisää taiteesta. Sovitaan ihan tarkka aika, niin voin käydä edellisenä iltana torilla – ennen puhdistusautojen saapumista – kaapimassa mukulakiviltä pari lusikallista pulujen aterioista koitunutta tuotosta ja survoa sen sitten suuhusi, niin saat suolta sieltä lisää sitä itseään…
Minä en pysty keksimään mitään järjellistä syytä tällaiselle toiminnalle!
Vaikka suhteellisen rauhanhaluinen ihminen olenkin, niin siinä tunnemyrskyssä teki mieli jo kysyä, missä helskutissa Hammurabi luuhaa, kun häntä tarvittaisiin! No, ehkä nyt ei sentään siipi siivestä -linjalle lähdetä, mutta muutoin tekijä saakoon ansionsa mukaan. Toivottavasti joku laki hänet tavoittaa! Jos ei Suomen laki, niin iskeköön häneen sitten karma, Murphy, pimeyden voimat tai viime kädessä vaikka Ukon tai Thorin vasama (mieluiten tieten molemmat). Tai jos edes Poseidon nousisi vetisestä valtakunnastaan ja tökkäisisi sen atraimensa – mieluiten kuumennettuna – no, jonnekin…
Niin tain näin. Luotan siihen, että paha saa palkkansa. Tavalla tai toisella. Ennemmin tai myöhemmin.