Lappeenrannan upseerikerholla syöty lounas oli ollut todellakin täyttävä. Pienimuotoisesta ähkystä selvittyämme suuntasimme auton keulan kohti Luumäkeä ja Kotkaniemen taloa, joka lienee yhdelle jos toiselle tuttu entisen tasavallan presidentin Pehr Evind Svinhufvudin (presidenttinä 1931-1937) ja hänen perheensä kotitalona. Kiinteistön päärakennus on valmistunut alkujaan vuonna 1898 ja sittemmin se on entisöity 1930-luvun tyyliin, niin sen sisustus kuin pihapiirikin. Toki kiinteistö oli selvästi museo ja elää sellaisena aikaansa, mutta silti siellä ei voinut välttyä tunteelta, että se oli myös ollut joidenkin ihmisten koti, jossa aika oli vain pysähtynyt odottamaan asukkaiden paluuta. Odotin koko ajan ”Ukko-Pekan” astelevan huoneeseen tai Ellenin löytyvän jostain huoneesta käsityönsä ääreen istahtaneena. Vaikutelmaa lisäsi osittain puutarha, joka oli paikallisten Martta-yhdistysten toimesta elävä ja näytti tuottavan satoa tänäkin vuonna: punajuuria, perunaa, porkkanoita, omenoita (teki mieli maistaa…), marjoja… Mielenkiintoinen aikakapseli…
Kotkaniemestä muutaman sadan metrin päässä ovat Salpalinjan tai, kuten sitä virallisesti kutsutaan Suomen Salvan, rauniot. Salpalinjan puolutuslinja rakennettiin vuosina 1940–1941 ja 1944 Virolahdelta Savukoskelle. Kaivelin netistä hieman tilastotietoja tässä linnoituksesta: Kaikkiaan linjan pituus oli 1200 kilometriä ja se koostui sadoista betonisista tai kallioon louhituista kantalinnoitteista ja samoin sanoista puisista kenttälinnoitteista. Juoksuhautoja on kaivettu kaikkiaan noin 350 kilometrin verran, kiviesteitä yli 200 kilometriä, panssarikaivantoestettä noin 130 kilometriä, piikkilankaestettä 315 kilometriä… Linja Suomenlahdelta Luumäelle oli ehkä tiukimmin linnoitettu koko ketjusta. Melkoinen rakennelma. Alueen säästyminen museoksi johtuu pitkälti siitä, että linjalla ei koskaan taisteltu, koska kesällä 1944 Neuvostoliiton hyökkäys saatiin pysäytetyksi ennen linjaa. Salpalinjaa kutsuttiin usein viimeiseksi puolustuslinjaksi ja sitä se olikin. Myös siinä mielessä, että tällaisesta linjapuolustuksesta on nykyisessä puolustusajattelussa luovuttu – voisi sanoa, että suomalainen linnoitusperinne päättyi Salpalinjaan.
Ajatuksia herättäneen kierroksen jälkeen oli edessä paluu Lappeenrantaan. Pikainen vaatteiden vaihto ja, koska kävelyä ei vielä ollut tullut tarpeeksi tälle päivälle (vitsi!!!), teimme mukavan iltalenkin pitkin rantaraittia: ohi uimarantojen ja satama-alueen ja sieltä vallien takaa kieppi takaisin. Satamassa oli juuri tuolloin meneillään Kaunis Veera -patsaan paljastustilaisuus – rakuunat ratsuineen olivat tyylikkäinä ”vartiossa” ja varmaan illan kuvatuimpina kohteina. Väkeä oli sangen runsaasti, mutta ehkä nyt ei kuitenkaan ryysikseen asti sentään. No, mukava kävelylenkki: tuli nähtyä ja kierrettyä kaupunkia vähän turistikohteiden ulkopuoleltakin.
Lämmin ja kaunis ilta innosti vielä kurvaamaan ajelulle kohden Saimaan kanavaa. Päivä oli jo sen verran pitkälle, että Kanavamuseo ei ollut enää auki, mutta ihan mielenkiintoista oli vain kierrellä Mäkiän kanava-alueella – infotaulut kertoivat yleisesti alueen ja kanavan historiasta. Mälkiän sulku on muuten korkein Saimaan suluista: putouskorkeutta on yli 12 metriä. Alueella on myös vanha kanava museoituna, Urho Kekkosen puisto ja muistopatsas. Tässä vaiheessa jalat alkoivat kuitenkin olla jo sen verran puuduksissa, että kanavan vartta Mustolan ja Mälkiän sulkujen välillä seurailevan kanavapolun kulkeminen sai jäädä nyt tähän. Auton kokka siis kohti hotellia ja yöpuuta.
