Kesälomareissu. Osa 6. Kotia kohti.

Lauantai-aamu valkeni jokseenkin helteisenä. Kirjauduimme ulos hotellista ja kotimatka oli valmis alkamaan. Hieman tuli vielä tutustuttua Lappeenrantaan: täytyihän sitä toki torilla vielä poiketa. Ehdottomasti. Torilla olikin tarjontaa laidasta laitaan: oli perinteisiä maataloustuotteita, oli vaatetavaraa, oli kukkia, turistirihkamaa, torikahviloita, makkarakojuja, kirjoja… Jotenkin tuli silti olo, että tori oli vain yksi turistikohde – turistisrysä – muiden joukossa. Eikä tämä koske vain Lappeenrantaa – sama tunne on tullut muidenkin kaupunkien toreilla. Onko torikulttuuri jäämässä unholaan? Lapsuudesta muistan aivan toisenlaisen tunnelman… Ellei sitten aika kultaa muistoja, voi olla niinkin. (Vanhaksi kieltäydyn tulemasta!)

Mutta sitten lopultakin kotimatkalle: reittisuunnitelmana oli ajaa ensin Imatralle ja sieltä Puumalan kautta Mikkeliin ja sitä myöten edelleen kotikonnuille. Imatralla pidimme ensimmäisen jaloittelupaussin ja kaupungin ”pakollisiin” kohteisiin kuului, totta kai, koskialue. Kuivanakin se on varsin vaikuttava näky. Valtoimenaan sitä ei tällä kertaa nähty. Toisaalta, nyt kun koskiesitystä ei ollut, oli helpompi mennä kiertelemään koskenparrasta kruununpuiston polkuja pitkin aina kosken suulle saakka – siellä asti ei ole aiemmin tullut käytyäkään. Näkyi paremmin myös se, kuinka upealla paikalla vanha Valtionhotelli onkaan.

Nythän tämä kivirakenteinen, vuonna 2014 erään lehden äänestyksessä Suomen kauneimmaksi rakennukseksi valittu talo on hotellina, mutta hotellihistoriaa paikalla on jo 1800-luvulta alkaen. Tuolloin paikalla oli kaksi puurakenteista hotellia, jotka kuitenkin tuhoutuivat tulipaloissa 1900-luvun alussa. Turisteja hotelliin tuli etenkin Pietarin ylhäisön keskuudesta. Nykyinen jugendlinna valmistui vuonna 1903. Hotellin historiaan kuuluu myös monenlaista muuta toimintaa: sisällisodan aikaan se oli sotilassairaalana, toisen maailmansodan aikana Kannaksen armeijan esikuntana ja Imatran ilmatorjuntakeskuksena. Jatkosodassa talo oli päämajan sotilashallinto-osastona. Sittemmin taloa on remontoitu ja restauroitu moneen kertaan.

Alkuperäinen ajatus oli mennä tutustumaan taloon ja pitää lounaspaussi Valtionhotellilla, mutta sen verran tuhti oli hotelliaamiainen ollut (koska buffet…) ja helteinen sää verotti ruokahaluja entisestään. Lopputulemana menimme jäätelöpiknikille Imatran kävelykadulle ja nautimme rauhallisesta tunnelmasta. Valtionhotellin ”kohtaloksi” jäi tällä kertaa olla valokuvauksen kohde.

Matka jatkui. Pikainen tankkauspaussi Puumalassa, komean, kuuluisan sillan tuntumassa – ja edelleen kohden Mikkeliä. Pistohiekan kohdilla olisimme voineet pitää pienen jaloittelupaussin, mutta samaa oli näköjään ajatellut aika moni muukin ja, kun he olivat ajatelleet asiaa ennen meitä, niin… No, eipä sitten pysähdytty.

Yhtäjaksoista ajomatkaa alkoikin olla Mikkeliä lähestyttäessa kasassa jo sen verran, että hiukkasen pidempi kankeiden kinttujen verryttely oli paikallaan. Tilaisuuden tähän tarjosi luonnonkaunis Porrassalmen kukkula, jonne on pystytetty muistomerkki alueella 13.6.1789 käydyn Porrassalmen taistelun muistoksi. Porrassalmen taisteluhan oli osa Ruotsin ja Venäjän välistä Kustaa III:n sotaa. Porrassalmella suomalaisjoukot voittivat lukumäärältään täysin ylivoimaiset venäläisjoukot. Hieno voitto valui kuitenkin nopeasti hukkaan: viikkoa myöhemmin, uudessa taistelussa, venäläiset löivät Ruotsin joukot ja valloittivat Mikkelin.

Tavallaan voisi sanoa, että tämä poikkeama Porrassalmelle nivoi yhteen reissun ensimmäisen etapin, Kotkan merimuseon. Siellä esitelty Ruotsinsalmen meritaisteluhan oli osa tätä samaa sotaa, jonka Kustaa III oli aloittanut Venäjää vastaan kesäkuussa 1788. Maasodan kovimmat taistelut käytiin kesällä 1789, mutta ratkaisutaistelu käytiin kuitenkin juurikin Kotkan luona Ruotsinsalmessa heinäkuussa 1789. Meritaistelun voitto ratkaisi sodan ja rauha solmittiin elokuussa 1790 Värälässä. Valtakuntien rajalinjauksiin ei tullut muutoksia.

Porrasalmelta oli vain lyhyt matka Mikkeliin. Siellä menimme tutustumaan yhteen alueen ja itse asiassa koko Savon vanhimmista rakennuksista: kivisakastiin. Se on 1320-luvulla rakennetun puisen Savilahden kirkon sakasti-osa, joka on rakennettu joskus 1400-luvun lopulla tai 1500-luvun alkupuolella – todennäköisesti kuitenkin 1520-1560-lukujen välillä. Puinen pääkirkko purettiin 1700-luvun lopulla, mutta sakasti säilyi. Tosin aivan alkuperäisessä asussaan ei sekään ole: vain luonnonkiviset seinämuurit ovat alkuperäiset. Tiilestä tehty korotettu pääty ja paanukatto on lisätty 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Kirkkomuseoksi sakasti muutettiin vuonna 1930. Jostain syystä meillä on vain aina ollut huono tuuri sakastiin tutustumisen kanssa: se on ollut joka kerta suljettu. Kuten oli jälleen – ovet pysyivät kiinni, tällä kertaa oletettavasti koronatilanteen vuoksi. No, toisen kerran… (Tästä on tullut milteinpä periaatteellinen kysymys – periksi ei anneta!)

Vielä pikainen pyörähdys Naisvuoren kesäteatterin ja näkötornin kulmille, josta aukenevat avarat näköalat yli koko kaupungin. Tarkempi tutustuminen näihin saa kuitenkin jäädä odottamaan parempaa aikaa, sillä päivä oli jo pitkällä ja viimeinen etappimatka kohti kotia vielä edessä. Lopulta, päivän alkaessa vähitellen kallistua jo kohti iltaa auto kurvasi tuttuihin maisemiin.

Pieni irtiotto arjesta oli tullut finaaliinsa. Loma vielä jatkuu hetkisen – katsotaan, mitä sille ajalle tässä vielä keksii…