Kello kilahti kahvitauon merkiksi ja tuttu miesporukka lompsi ansaitulle tauolle. Lounastauon jälkeen olikin tehty töitä oikein urakalla ja tauko oli enemmän kuin paikallaan. Hikikarpalot helmeilivät otsilla, kun miehet istahtivat pöydän ääreen ja kaatelivat kahvia mukeihin hiljaisuuden vallitessa.
”Oh-hoh, tämäpäs on kuumaa”, Jose totesi aurinkoisesti hymyillen ja muhkeita viiksiään varoen hörppäsi varovasti mukinsa laidasta. Muutkin myhäilivät mielissään kahviaromeiden kutitellessa neniä. Paitsi Aatu, joka vakavana tuijotti tiukasti uuden kahvimukinsa kuviointia: mukiin maalattu alppimaisema tuntui kiinnittäneen hänen kaiken huomionsa…
”Meiltä jäi viimeksi juttu vähän kesken…” aloitti toinen viiksiniekka, jonka viikset – jos parta ja hiuksetkin – sojottivat sekasotkuisessa pörrössä joka suuntaan. ”Kuulehan, Sadu, senkin komistus, ei siinä ole mitään juteltavaa enää!” kuittasi Pentti, joka mielellään kutsui itseään ”siunatuksi” kaikkien näiden lurjusten joukossa. ”Sinä olet käsittänyt jutun ihan väärin! Ei tässä ole enää mitään keskusteltavaa: tarkoitus oli ratkaista, kenen murha oli paras ja sinua ei edes murhattu. Sait oikeudessa tuomion, joka vain pantiin täytäntöön. Se siitä. Piste. Minä olen tässä kisassa selvä voittaja!” Pentti röyhisti tynnyrimäistä rintaansa ja pisti päänsä ylpeään kenoon!
”Sinä mitään voittanut! Kokkasit vaan sen verran sotkuisen sopan, että lopulta jouduit tuomiolle itsekin”, Sadu protestoi. ”Enkä joutunut!” Pentti kivahti. ”Laiton teloitus se oli ja selvä murha…” ”Taasko te tuota jauhatte?” Jose naurahti kahvikuppinsa takaa ja vanhasta tottumuksesta etsi piippuaan taskustaan – turhaan… ”Eikös tuo ole jo todettu: minä olen voittaja tässä kisassa! Te toki hyviä kakkosia”, Jose totesi hurmaavasti hymyillen. Muut miettivät, miten noin viehättävästi esitetty argumentti voitaisiin kumota…
”Tuota”, Sami aloitti varovaisesti, ”eihän sinuakaan murhattu! Sinähän sait sairauskohtauksen ja kuolit sen seurauksena!” ”Todista, että se ei ollut murha!” Jose sanoi hiljaisella äänellä ja hymyili, jos mahdollista, entistäkin viehättävämmin. Jostain syystä Sami tunsi silti olonsa epävarmaksi ja kohensi varovaisesti silmälasejaan tummien, pyöreiden poskiensa yllä. Josen ystävällisen hymyn takana oli aina jotain hyytävää…
”Aatu, sinä et ole sanonut mitään! Eikö kahvi maita vai mitä sinä sitä kuvaa tuijottelet?” Sami kysyi vaihtaakseen aihetta. ”Kahvi ei oikein sovi vatsalleni”, Aatu totesi lyhyesti ja jatkoi kuppinsa tuijottelua palavin silmin. ”No, se oli selvä ja ytimekäs vastaus! Kerrankin! Yleensä sinulta saa asiaan kuin asiaan sellaisen palopuheen, että kohta ei kukaan tiedä, mistä oli alkujaan kyse…” nauroi Pentti. Aatun tiukka mulkaisu sulki nopsaan lörpöttelijän suun.
”No, antaa olla. Voitaisiin sen sijaan puhua minun murhastani, joka kesti yli 12 tuntia ja…” Sami aloitti, mutta Pentti keskeytti hänet railakkaasti: ”Hei, katsokaas, sehän on Herra Isopomo, toimitusjohtaja, itse Perskelehän siinä – mitä mies!?” Pentti onnistui kiinnittämään kaikkien huomion paikalle tulleseen kiiluvasilmäiseen mieheen.
”Mitäpäs tässä. Juhlapäivä. Käskin siksi keittiön tarjota päiväkahvin tänään kuumana – ettei olisi tämä elämä ihan pelkkää kärsimystä… Ehe, ehe, ehe…” Piru hekotteli tyytyväisenä sukkeluuteensa.
”Mitäs tässä nyt juhlitaan?” Sadu kysyi varovasti. Pirusta ei koskaan tiennyt – erityistuomioistuimen hiillostus oli aikoinaan ollut lastenleikkiä Pirun ideoihin verrattuna. Nyt Pomo näytti kuitenkin olevan hyvällä tuulella.
”Käväisin tuossa pienellä asiointireissulla tuolla pinnalla ja virittelin sinne uutta kilpailua. Te kun ette tunnu pääsevän yksimielisyyteen edes siitä, kuka teistä murhattiin saati siitä, kenen murhaaja on paras ja ansaitsee pienen loman paratiisissa!”
Miehet protestoivat yksimielisesti Pirun jyrkkää kantaa, mutta tämä keskeytti vastaväitteet lyhyeen. ”Kuten sanottu, käynnissä on jo uusi kilpailu: kuka on maailman paras salamurhaaja ja tekee kaikkien aikojen parhaan murhan. Keskustelin tuon kilpailevan firman johtajan kanssa ja sovimme yhteisesti palkinnosta: paratiisipuolen pomo katsoo tällä kertaa sormien läpi tapahtumia ja lupaa ikuisen ylläpidon kyseiselle henkilölle valitsemallaan osastolla!”
Miehet henkäisivät: tuo oli uskomatonta! Sen verran oli naapurifirman työsuhde-eduista tihkunut tietoa hiiliosastollekin, että he olivat kuulleet kirkasvalohoito-osastoista, yltäkylläisten pitojen sektoreista, rentoutushoidoista, musiikkiesityksistä, tansseista… Tarjolla oli kuulemma kaikkea mitä ihmisen mieli ja ruumis voisivat ikinä kaivata… ”Vau…” Pentti henkäisi haltioituneena ja jopa Aatu näytti havahtuvan aatoksistaan.
Jose oli kuitenkin tapojensa mukaisesti asioiden edellä ja mietti jo Pirun seuraavaa siirtoa. ”Jos palkinto on noin hieno”, hän totesi matalalla äänellä, ”täytyy tehtävänkin olla haasteellinen. Ei kenen tahansa tusinadiktaattorin teilaamisesta tuollaisia palkintoja jaeta. Kyseessä täytyy olla joku todella merkittävä kohde?”
”Olet oikeassa”, Piru totesi, eikä jostain syystä ollut lainkaan yllättynyt Josen päättelystä. ”Kyseessä todellakin on aivan erityinen tehtävä. Voin taata, että yrittäjiä tulee riittämään ja kilpailu onnistumisesta käy kiivaana. Kisa on itse asiassa jo käynnissä ja ensimmäisistä kokelaista on kuultu jo huhuja. Tässä on tosiaan aivan erityinen palkinto: sekä ikuinen paikka tuolla naapurifirman puolella kuin ihmisten – varsin monien ihmisten – kiitollisuus. Ihan maailmanlaajuisesti.”
”Johan nyt!” Aatu tokaisi. ”Ovatko kiitollisempia kuin olivat minulle siitä, että osasin tehdä lopullisen ratkaisuni?” Piru oli hökäistä kahvinsa väärään kurkkuun: hän ei varmaan ikinä oppisi ymmärtämään Aatun ajatuksenjuoksua ja sanavalintoja.
”Tuota, siihen en ota kantaa. Mutta odotan kiinnostuneena, miten tämä kehkeytyy. Hyödymme sitten mekin tästä kisasta uuden työntekijän myötä. Hyviä miehiä ei ole koskaan liikaa ja tämä kohde on kuulemma erityisen kova kaveri. Olen jo antanut suunnitteluosastolle toimeksiannon pohtia uusia työtehtäviä. Siinä voi tosin olla haastetta: kaveri on tottunut fyysiseen kipuun, osaa taistella ja käyttää aseita, käy lenkillä karhun kanssa, potkii sutta persauksille ja lentelee kuulemma huvikseen lintujen kanssa huviloilleen rentoutumaan…”
”No, onpas siinä epeli!” Sami ihmetteli ja mietti tokko tämä ihmekaveri sentään tohtorismies olisi, kuten hän itse mielsi olevansa. Pentti oli mietteliäs… ”Jospa se kaveri ei pidä jazzista – hänelle voisi soittaa italialaista jazzia!?” ”Hyvä yritys, Pena, mutta eipä soiteta”, Piru naurahti kuivasti. ”Eiköhän tässä keksitä jotain muuta mukavaa. Mutta nyt, eiköhän lähdetä takaisin hommiin…”
Miehet alkoivat tuolejaan kolistellen könytä ylös – kenelläkään ei selvästikään olisi ollut kiire töihin. Samassa… Kaikki hätkähtivät:
Ovelta oli kuulunut määrätietoinen koputus.
”Nytkö jo?” Piru henkäisi ja suuntasi ovelle…