Juhannusta on jälleen juhlittu perinteisin menoin. Saunat ovat pöhisseet vähän jokaisessa niemessä, notkossa ja saarelmassakin, grilleissä on tiristetty mitä erilaisimpia ja maukkaimpia herkkuja, on nautittu virkistäviä kylmiä juotavia… Liputkin ovat liehuneet komeasti saloissa koko yöttömän yön ajan Suomen suven ja keskikesän juhlan kunniaksi.
Ja juhannuskoivukin on tuotu koristamaan terassia…
Vaan miksi koivu koristeena näin keskellä kesää? Jouluinen kuusi on tuttu juttu, mutta se on kokonaan oma tarinansa. Mistä juontaa tämä perisuomalainen – tai itse asiassa ruotsalainenkin – tapa tuoda koivu tai koivuja talojen kesäiseksi koristeeksi. Muistan tämän perinteen omastakin lapsuudesta, mutta eipä ole tullut sen taustoja aiemmin juuri pohdittua…
Vaan eiköhän tämäkin asia saada selvitettyä!
Juhannuksen – tai mittumaarin, keskikesän – aika on Kustaa Vilkunan Vuotuisen ajantiedon mukaan ollut jo ammoisina aikoina ”kukkien ja tuoreiden lehvien juhla”. Kesän saapumista on haluttu juhlia tuomalla kesän ja luonnon vehreys ja täyteläisyys koristamaan myös kotia ja tuoreet, vihreät koivunlehdet ovat olleet tähän mitä mainioin vaihtoehto. Toki muitakin kasveja on käytetty niin sisä- kuin ulkotilojenkin koristamiseen, mutta koivu on ollut juurikin se puu, jota on käytetty ovien pielissä ja lehtimajoissa.
Aito ja oikea juhannuskoivu on siis juhannusaattona, iltapuhteella, kaadettu nuori koivu, joka on tuotu koristamaan kotia. Tapana oli laittaa se juurikin talon eteen, etuovelle. Tai oikeastaan puita tuli itse asiassa kaataa pareittain ja laittaa ne sitten pääoven molemmin puolin porraspieliin.
Toisaalta koivu liittyy juhannukseen myös karjanhoitokulttuurin kautta. Kerrotaan, että aikoinaan paimenet koristelivat juhannuksena (tai esikristilliselllä ajalla keskikesällä vietettyjen ”paimenten juhlien” aikaan) karjaansa koivunlehdeksin: he toivoivat, että näin karjaonni kukoistaisi, lehmät lypsisivät paremmin ja saisivat terveitä vasikoita. Koristeluun saatettiin tosin käyttää myös muita kasveja, kaisloja, kieloja (joita myös lehmänkieliksi kutsuttiin), heiniä… Nämä koristeet otettiin sitten talteen ja syötettiin karjalle myöhemmin: kesän voimallisuus ja yltäkylläisyys saatiin näin siirrettyä keskelle talven niukkuutta karjan onneksi.
Juhannuskoivuihin liittyy myös hieman karmaisevampi ”tarina”. Muinaiset suomalaiset uskoivat henkiin, tonttuihin ja maahisiin. He uskoivat myös, että edesmenneiden läheisten henget saattoivat vierailla entisillä asuinsijoillaan. Tämä ei aina ollut niin toivottavaa… Siksi vainajien henkiä pyrittiin eksyttämään matkalla kotisijoille merkitsemällä reitin varrella oleviin puihin erilaisia merkkejä: puista saatettiin katkoa oksia, niistä saatettiin leikata kuorta. Niihin voitiin myös tehdä niin sanottu pilkka, johon laitettin hämäystarkoituksessa erilaisia merkkejä: vaikkapa vainajan nimi, syntymäaika tai kuolinpäivä… Puhuttiin karsikoista. Henki jäi sitten näitä merkkejä ihmettelemään – ja unohti, mihin oli ollut matkalla. Pyhäinpäivänä loppusyksystä tämä oli ehkä enemmän ajankohtaista, mutta ehkä juhannustakin haluttiin viettää ilman edesmenneitä kuokkavieraita…?
Karsikkoja saatettiin toisaalta tehdä myös aivan odotetuillekin vieraille opasteiksi tai kertomaan, mistä päin vieras oli kotoisin. Ehkä kesäisen yön hämyssä vaaleana vihreyden keskeltä loistava koivun tuohipinta oli sitten hyvä ja näköisä paikka laittaa pilkka houkuttamaan kulkijoita – olivat he sitten tästä maailmasta tai jostain muualta.
Toisaalta muinaiset suomalaiset (tai ylipäänsä suomalaiset) tuntien ei liene yllättävää, että juhannuskoivut ovien pielissä on liitetty myös hedelmällisyyteen. Metsät ja puut ovat aina olleet suomalaisille tärkeitä ja pyhiä. Ne on nähty henkien ja jumalien asuinsijoiksi ja niitä on siksi kunnioitettu ja arvostettu. Metsä on tarjonnut suojaa vainotuille sotien ja kriisien keskellä. Metsä on tarjonnut erilaisia tarveaineita rakentamiseen ja lämmittämisen. Metsistä ja puista on haettu myös parannuskeinoja mitä erilaisimpiin sairauksiin ja – miksi ei – myös hedelmällisyyteen. Keväällä heräävä ja kesän myötä kukkeuteensa kehkeytyvä koivu on sopinut siksi paremmin kuin hyvin symboloimaan elinvoimaa ja hedelmällisyyttä.
Enpä malta olla mainitsematta Suomenkin rannikkoseuduilla ja Ahvenanmaalla pystytettyjä värikkäitä ja vehreiksi koristeltuja juhannussalkoja, jotka – jos mitkä – liittyvät muotokieleltään hedelmällisyyteen… Tämän jälkeen varmaan yksi jos toinenkin katsoo tätä kulttuuriperinnettä aivan uusin silmin…
Noo… Jotta eivät jutut lähde tätä levottomammiksi niin ehkä tähän on hyvä lopettaa ja lähteä jatkamaan jussin juhlintaa.
Ja Tinderit sikseen – tähän loppuun vielä netistä löytynyt yhdensortin juhannustaika (hieman höystettynä) kaikille sinkuille:
Sauno koko ilta mahdollsimman kuumassa savusaunassa. Vasto/vihdo (valinta vapaa) vimmatusti, niin että lehdekset lentelee. Kieriskele lauteilla ja lauteiden alla, järvessä ja eritoten nurmikolla, jos ei sitä perinteistä peltoa ole lähettyvillä pyöriskeltäväksi. Muista juoda – jotain, mielellään tuhtia – joka välissä. Katso loppuillasta peiliin, mielellään kynttilänvalossa, niin saat nähdä, miltä näyttäisi se vähäjärkinen, joka voisi suostua menemään kanssasi naimisiin.
Hyvää juhannusta itse kullekin!