Varsinkin sään puolesta lenkki sujui mukavasti, eikä tuo maastokaan nyt ylivoimaiseksi mennyt. Tuli nimittäin tänään lauantaina suunnattua etsimään ulkoilumaastoja Äänekosken ja Sumiaisten suunnalta.
Siellä polveilee maastossa niin kutsuttu Laulavan Mörön polku. Nimi herättää varmasti uteliaisuutta lapsissa ja lapsenmielisissä (ja kiehtoo varmasti jääkiekkoihmisiäkin), mutta tarinan tausta on silti varsin proosallinen: nimi tulee reitin päätepisteistä, Laulumäestä ja Mörkökoskesta.
Toki nimeen liittyy myös se toinen, epävirallinen versio. Tarinan mukaan – joskus 1800-luvulla – oli paikallinen isäntä karjansa kanssa metsässä, kun vastaan oli tullut uhkea Metsän omena, Kultaherra, Kuningas Mesikämmen, itse Otso Kontio. Jolla ilmeisesti oli tapaamisessa mielessään muhevammanpuoleinen paisti ettoneeksi… Eikä isäntäraasulla ollut matkassaan tuliluikkua karjansa turvaksi, ei edes puukkoa! Mitä tehdä? Hätäpäissään isäntä ei keksinyt mitään muuta keinoa kuin karjua ja ulvoa mitä keuhkoista ja äänijänteistä suinkin lähti. Karhua se ainakin hämäsi ja kuulivat rääkymisen lopulta kilometrien päässä heinätöissä olleet lähikylien ihmisetkin, jotka riensivät paikalle katsomaan, kuka – tai mikä – siellä hätäänsä noin mylvii… Vai mörön lauluako se lie…? No, isäntä kulki sitten loppuikänsä nimellä ”Vanha Mörkö”…
No, tarua tai totta, mutta Syvälahden kyläyhdistys on tehnyt todellisen ja ansiokkaan työn raivattuaan maastoon siellä sijainneita ikivanhoja polkuverkostoja retkeilijöiden kuljettavaksi. Jos kulkisi koko reitin päätepisteestä toiseen, vaellettavaa tulisi kaikkiaan 19 kilometriä. Tällä kertaa starttasimme Syvälahden lakkautetulta koululta kohti pohjoista Kettuhiekkaa ja Laulumäkeä – tätä kautta kierrettynä reitin pituudeksi tuli seitsemisen kilometriä.
Reitti tarjosi monipuolisesti keskisuomalaista metsäluontoa ja järvimaisemaa. Polku polveili metsäisissä maastoissa, välillä oli kuivenpaa kangasmetsää, välillä lehtomaisempia osuuksia. Aika ajoin reitti nousi harjuille tai poikkesi hetkeksi maantielle. Lopulta polku päätyi vanhojen muinaisrantojen reunoja pitkin Kettuhiekkaan, jossa olisi viihtynyt vaikka hetkisen pidempäänkin: Kettuhiekkaan oli rakennettu tulentekopaikka ja siellä oli myös pehmeähiekkainen uimaranta. Kirkas vesi ja aurinkoinen, lämmin päivä suorastaan houkuttelivat uimaan. Ruokapuoli nuotion ääressä vei kuitenkin tällä erää voiton. (Toisaalta jäi uimapuku matkasta, eikä aivan nakuna arvannut veteen hypätä ja järkyttää muita retkeilijöitä, joita satunnaisesti poluilla näytti myös kulkevan…)
Kettuhiekasta reitti kääntyi takaisinpäin nousten vähitellen Laulumäen päälle. Siellä piti hetkinen hengähtää ja ihailla komeita maisemia yli Keiteleen vesistöjen. Huipulla olivat myös vanhan kolmiomittaustornin perustukset arviolta jostain 1800- ja 1900-luvun vaihteesta. ”Ennen vanhaan” ei ollut mahdollisuuksia satelliittipaikannukseen, joten kolmiomittausta käytettiin maanmittaukseen ja sitä kautta peruskarttojen tekemiseen. Mittauksia varten laadittiin ns. kolmioverkko (kolmioita muodostavia kiintopisteitä): eli kun tiedettiin yhden kolmion sivun pituus, voitiin muut laskea kulmien avulla ja sitä kautta saatiin laskettua seuraavien pisteiden etäisyydet ja sijainnit sekä koordinaatit eri kohteille. Kolmiomittaus perustui näköyhteyteen kiintopisteiden välillä, joten siksi avuksi rakennettiin puisia kolmiomittaustorneja mahdollisimman korkeille ja näkyville paikoille. Tällainen torni on siis aikoinaan sijainnut myös Laulumäellä.
Mutta kolmiomittaukset jäivät taakse ja lopulta, kaikkiaan noin seitsemän kilometrin sekä auringonpaisteen ja tyynen sään myötä melko hikisenkin kierroksen jälkeen matka päättyi takaisin Syvälahden koululle. Auton keula kohti kotia – ja ansaittua saunaa.
Jälkikäteen, miten arvioisin reittiä? Se oli kohtuullisen helppokulkuinen, välillä oli kivisempää ja puiden juurakoita oli noussut polulle – sateisella säällä ne voisivat olla liukkaita. Mutta kaikkinensa, hyvin siellä pääsi liikkumaan ja kaikkein vaikeimpiin kohtiin oli rakennettu portaita. Maaston puolesta ei siis ongelmia. Kettuhiekka oli viihtyisä yllätys ja siellä olisi voinut aikaa viettää – toisenlaisilla varusteilla – vähän pidempäänkin. Toki aurinkoinen sää kruunasi tauon ja oikeastaan koko reissun. Jos nyt jotain olisi toivonut, niin aamusella liikenteeseen lähteneille vaikkapa ulkohuussi esimerkiksi Kettuhiekalla olisi ollut kirsikka kakussa, mutta toisaalta ymmärrän senkin, että sitä ei ole sinne lähdetty rakentamaan. Hieman oli myös hakusassa reitin alkukohta Syvälahden entisellä koululla: navigaattorimme, Vanha-Tomppa, alkaa käydä jo seniiliksi ja tahtoi kriittisissä paikoissa hieman nukahdella, mutta heräsi sitten kuitenkin aina välillä ohjaamaan. Pieni harhareitti tuli tehtyä, mutta perille päästiin kuitenkin.
Joten… Mukava päivä kaiken kaikkiaan.
Tervemenoa tutustumaan!