Puolitoista tuntia myöhemmin auton ikkunoiden ohi alkoi lipua yhä enemmän ja yhä suurempia valoja, isompia taloja ja lukuisampia autoja. ”Kohta ollaan kotona”, isä sanoi, ”Ehditään vielä katsomaan linnan juhliakin.” Kotitonttu höristi korviaan: oltiinko tässä tultu jo Turkuun vai mistä linnasta tässä on kyse? Nyt hänen oli päästävä karkuun vaikka millä keinolla! Pikkutyttö vain piti häntä niin tiukassa otteessaan, että yrityskin tuntuisi tuhoon tuomitulta.
Perhe saapui kotiin ja tyttö kipitti suoraan omaan huoneeseensa. Hän nosti kotitontun hyllylle nallen ja Korkeasaaresta ostetun Pikku-tiikerin keskelle. Tyttö tuijotti tiukasti kolmikkoa. Kotitonttu mietti kuumeisesti, mitä hän voisi tehdä. Hän päätti ottaa riskin: ”Tuota anteeksi”, hän aloitti. Tytön kulmakarvat kohosivat! ”Anteeksi, että söin piirakkasi. Minulla oli vain niin kova nälkä.” Tyttö ei kauaa ihmetellyt puhuvaa nukkea – televisiosta hän oli nähnyt paljon ihmeellisempääkin. ”Ei se mitään”, tyttö sanoi, ”mutta miten sinä osaat puhua? Nalle ja tiikeri puhuvat vain, kun minä puhun niiden puolesta.” Kotitonttu naurahti. ”Minä olen kai vähän erikoistapaus. Mutta kuule, minulla olisi tehtävä: minun pitäisi löytää linnan tonttu. Voisitko sinä auttaa?”
Kotitonttu koetti selittää tytölle lyhyesti, mistä oli kyse. Tyttö tuntui ymmärtävän, ainakin osan. Hän kävi varsin mietteliääksi. Presidentinlinna oli kyllä lähellä ja ehkä siellä asui myös linnan tonttu…
Tyttö teki päätöksensä. Kotitonttu oli niin surullisen näköinen, eikä tyttö halunnut sen olevan surullinen. Hän nappasi kotitontun syliinsä, kipaisi keittiöön ja otti hedelmäkulhosta banaanin – ”Se piirakanpala oli aika pieni”, hän totesi – ja livahti sitten rappukäytävään. Kolme kerrosta alakertaan ja he olivat ulko-ovella. Tyttö kumatui kotitontun puoleen ja näytti kädellään suuntaa: ”Mene tuonne ja kun tulet rantaan, olet linnan luona.” Reitti oli tytölle tuttu moninaisilta kävelylenkeiltä. Kotitonttu katsoi katua alas, otti tytön ojentaman banaanin ja nielaisi liikuttuneena: ”Kiitos sinulle”.
Kotitonttu lähti kulkemaan. Tyttö vilkutti ovelta vielä hetken ja sulki sitten oven. Hän juoksi kotiinsa: tänään hän katsoisi linnan juhlat vanhempien kanssa! Jos vaikka hän näkisi tonttunuken siellä. Ja linnantontun! Toivottavasti se siistii partansa ennen kuin menee linnaan.
Kotitonttu haistoi meren tuoksun ja kohta hän olikin jo rannan lähellä. Vieressä oleva suuri rakennus oli juhlavalaistu ja autot toivat ihmisiä juhlatamineissaan rakennuksen luo. ”Tämä varmaan on se linna”, kotitonttu aprikoi. ”Ei se kyllä oikein näytä linnalta, mutta ehkä näitä sitten on erilaisia…” Nyt piti vain keksiä miten päästä sisälle. Ovilla oli selvästi vartijat, jotka tarkastivat sisäänpääsylupia. Ja sellaistahan kotitontulla ei ollut.
No, kotitontulle ei sisäänpääsy ollut konsti, eikä mikään. Hän piiloutui ovisyvennyksen kulman taakse ja odotti tilaisuuttaan. Lopulta se koitti: kotitonttu näki kuinka ovea lähestyi vanhempi naispuoleinen ihminen, jonka juhla-asussa oli mitä pöyhein hame. Kun nainen tuli kotitontun kohdalle, kotitonttu puikahti hameen helman alle…
Askel askeleelta kotitonttu eteni hameen matkassa kohti ovea, eteistä ja lopulta kotitonttu päätteli ympäröivistä äänistä – musiikista ja puheensorinasta – että se oli päässyt taloon sisälle. Nyt täytyi vain arvata oikea hetki poistua hameen alta ja kadota väkijoukkoon…
Ongelmana tosin oli, että kotitonttua alkoi aivastuttaa… Ilma hameen alla ei ollut erityisen raikasta ja rouvan sheivaamattomat säärikarvat vähän väliä tarttuivat kotitontun partaan… Kotitonttua aivastutti ja lopulta tarve aivastaa kävi ylivoimaiseksi…
Uutiskuviin tallentui hämmentävä tilanne, kun suurlähettilään rouvan hameenhelma heilahti – pöllähti suorastaan – kesken presidentin kättelyn. Kukaan ei onneksi huomannut varjoihin livahtavaa pientä hahmoa.
Kotitonttu oli onnistunut pääsemään sisälle taloon – nyt piti vielä löytää linnan tonttu. Kotitonttu kulki näkymättömissä salista toiseen. Ihmisiä oli paljon ja tungos oli melkoinen… Kotitonttu löysi herkkupöydät ja maisteli yhtä jos toista herkkua – makuja, jollaisia hän ei ollut tiennyt edes olevan olemassa. Kotitontun vatsa täyttyi ja olo alkoi tuntua raukealta. Päivä oli ollut pitkä. Silti ei ollut varaa nukahtaa. Nukahtaminen väärässä paikassa tuotti vain harmia.
Kotitonttu koetti skarpata itseään. Se otti tanssilattialla muutaman topakan pyörähdyksen valssia ja harmitteli, että tanssitaito oli jäänyt maatilan kiireissä varsin rajalliseksi. Kotitonttu kuunteli joitakin haastatteluja ja jossain vaiheessa se tajusi, että nämä olivat juuri ne juhlat, joita tilan väli oli aikoinaan seurannut television välityksellä. Toisin sanoen kotitonttu oli kyllä linnassa, mutta väärässä sellaisessa. Kotitonttu oli tullut Helsinkiin ja oli nyt presidentin linnassa – Turkuun olisi vielä matkaa.
No, samapa tuo. Tänään matka ei enää tästä edistyisi. Parempi ottaa nyt levon kannalta ja miettiä huomenna jatkoa. Kotitonttu katseli ympärilleen ja huomasi yhdessä huoneessa patsaan, jossa karhuntaljaan verhoutunut neito piti käsissään miekkaa ja kilpeä. Neidon takana oli leijona. Kotitonttu kipitti salin poikki patsaan luo ja puikahti neidon kilven taakse. Se veti nuttunsa peitoksi ja pian kauempaa kantautuva musiikki sai aivan uutta rytmitystä: kaiken hälinän keskellä väsynyt kotitonttu nukkui ja kuorsasi hiljaa…