Tulipa pitkästä aikaa käytyä Olavinlinnassa. Edellinen käynti taitaa olla lähes parinkymmenen vuoden takaa ja sitä edeltäneestä vierailusta on vähintäänkin saman verran. Nostalgiamatka siis, monella tapaa.
Linnan itsensä iässä meikäläisen käyntien välinen noin vajaan 50 vuoden aikahaarukka ei paljoa paina – sen verran pitkään se on seissyt kalliosaarellaan Haukiveden ja Pihlajaveden yhdistävässä Kyrönsalmessa. Hyttysen inahdus vuosisatojen saatossa – ihmiset tulevat ja menevät, linna on ja pysyy. Jollain lailla se on jopa lohdullinen ajatus tässä jatkuvan muutoksen maailmassa: jossain sentään on aika tauonnut.
Tosin tuo ajan pysähtyneisyys taitaa linnankin kohdalla olla aikamoinen harha, kun sen historiaa ryhtyy tarkemmin tarkastelemaan. Monenlaista on senkin menneisyydessä tapahtunut:
Aluksi oli vain virta, virrassa kallio ja siinä ympärillä – pari varsin aktiivisesti nujakoivaa valtiota. Ruotsin kuningaskunnan tai tuolloin Norjan, Tanskan ja Ruotsin muodostaman Kalmarin unionin sekä Novgorodin tasavallan väliset isommat tai pienemmät, sotilaalliset tai vähemmän sotilaalliset kärhämät olivat alueella kuta kuinkin arkipäivää. Näille saatiin stoppi vasta vuonna 1323, kun solmittiin niin sanottu Pähkinäsaaren rauha ja Ruotsi-Suomen itäraja määriteltiin ensimmäisen kerran. Taitaa tuo vuosiluku olla parhaimmin muistettuja Suomen historiasta?
Reilun sadan vuoden ajan oli ehkä hieman rauhallisempaa, mutta jo vuonna 1459 tilanne alkoi kääntyä huonompaan Novgorodin moskovamieliset piirien kaapattua vallan tasavallassa. Samalla aukenivat portit Moskovan suuntaan, jonka hallitsija Iivana Suuri käytti tilannetta häikäilemättä hyödykseen laajentaakseen valtapiiriään. Pitkällisten taisteluiden jälkeen vuonna 1478 Novgorod alueineen lopullisesti alistettiin Moskovan Venäjän alaisuuteen.
Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa: Novgorodin valloitus ei suinkaan riittänyt venäläisille, vaan pikku hiljaa he alkoivat ulottaa valtaansa ja laajentaa alueitaan yhä pidemmälle lännen suuntaan. Tilanne alkoi nopeasti huolestuttaa Ruotsin valtiojohtoa. Lisähuolta aiheutti etenkin se, että Itä-Suomen puolustusta oli tuolloin turvaamassa ainoastaan Viipurin linna. 1400-luvun loppupuolella heräsikin ajatus uudesta linnoituksesta ja vuonna 1475 ryhdyttiin sanoista tekoihin. Tuolloin ritari ja Viipurin käskynhaltija Erik Akselinpoika Tott päätti perustaa uuden linnoituksen. Varsin suomalaiselta kalskahtavasta nimestään huolimatta hän oli taustaltaan tanskalainen – ja keskieurooppalaisen linna-arkkitehtuurin laaja-alainen asiantuntija.
Linnoituksen paikka olikin valittu erityisen huolellisesti! Vuolaan, alati sulan Kyrönsalmen virran keskellä oleva kallioinen saari olisi varsin vaikea valloittaa. Lisäksi paikka oli kahden vesireitin risteyksessä, joten linnaa olisi myös vaikea lähestyä huomaamatta. Ruotsalaisten linnoitussuunnitelmat ja etenkin aloitetut rakennustyöt kimpaannuttivat kuitenkin venäläiset – he olivat vakaasti sitä mieltä, että ruotsalaiset olivat rajarikkureita ja rakentamassa linnaa heidän puolelleen rajaa. Ruotsalaiset olivat rajan kulusta luonnollisesti täysin eri mieltä ja jatkoivat rakennustöitä venäläisten pyrkiessä häiritsemään rakennustöitä mahdollisuuksiensa mukaan, missä suinkin vain voivat. Ensimmäisenä toimena joudittiinkin rakentamaan suojaukset, joiden takana vasta päästiin varsinaisen linnan rakennustöihin. Sotilaat joutuivat silti olemaan koko ajan valppaina ja vartiossa suojaamassa rakennustöitä ja -työntekijöitä.
Linnan rakentamisen toteutustapa oli varsin nykyaikainen sikäli, että se rakennettiin kansainvälisenä yhteistyöhankkeena: Rakennustöistä vastaava käskynhaltija Tott oli siis tanskalainen. Rakennustöitä käytännön tasolla johtivat saksalaisen ritarikunnan hallitsemasta Revalista eli Räävelistä eli Tallinnasta tuodut 16 muurarimestaria. Käytännön työt toteuttivat paikalliset suomalaiset, lähiseutujen asukkaat, jotka joko tekemällä töitä linnoituksella tai tuomalla sinne rakennusaineita maksoivat verojaan kruunulle.
Linnasta tulikin aikansa uusimman puolustus- ja rakennustekniikan erinomainen mallikappale. Uutta puolustusarkkitehtuuria edustivat muun muassa ensimmäiseksi valmistuneen päälinnan kolme pyöreää tornia – pyöreä muoto torneissa oli todettu neliskanttisia tornirakennelmia huomattavasti kestävämmiksi. Torneja yhdistivät kaksinkertaiset kehämuurit, jotka nekin olivat rakenteiltaa varsin jykeviä: uloin muuri oli paksuudeltaan kaksimetrinen, sisempi muuri oli samanvahvuinen ja muurien välissä oli noin seitsemänmetrinen vallihauta pakattuna täpötäyteen kaikenlaista maa-ainesta. Tykkitulen mahdollisuudet läpäistä näitä rakenteita taisivat olla varsin nimelliset. Maavallit muurien välistä poistettiin myöhemmin ja välitilaa käytettiin kuulemma muun muassa linnan varuskunnan äkseerausharjoituksissa… Siellä muurien välissä kulkiessa sai kyllä tuntea itsensä varsin pieneksi valtaisien kivimassojen välissä. Kyseinen raivattu välitila on nykyään pitkälti oopperajuhlien käytössä erilaisina puvustamo-, harjoitus- ja varastotiloina…
Päälinnan valmistuttua saaren länsipuolen kallioille noin 10 vuotta töiden aloittamisen jälkeen rakentamista jatkettiin välittömästi saaren itäpuolella. Sinne pystytettiin kaksitorninen esilinna. Työt etenivät varsin ripeästi sillä jo 1400-luvun loppupuolella linna oli valmis.
Mutta mikä nimeksi linnalle? Linnan päällikkö Tott sai ratkaista tämän asian ja linna sai hänen tahtonsa mukaisesti nimensä ritarien suojeluspyhimyksen, Norjan kuninkaan Pyhän Olavin mukaan. Tosin linnasta käytettiin toisinaan myös nimiä Savon linna tai Uusilinna (erotukseksi aiemmin perustetusta ”vanhasta” Viipurin linnasta), mutta Olavinlinna vakiintui vähitellen viralliseksi nimeksi. Tott lienee ollut syystäkin ylpeä saavutuksestaan, sillä tarinan mukaan hän ei ole kuolemansakaan jälkeen malttanut poistua linnastaan, vaan viihtyy etenkin vanhan kirkkotornin ensimmäisen kerroksen huoneessa ja valvoo linnansa etua. Tämä ”harmaaksi herraksi” kutsuttu linnanasukas ei kuulemma erityisemmin pidä vieraista, vaan, jos hänen huoneeseensa astutaan, hän siirtyy puhisten muualle tai katoaa jäljettömiin seuraajiltaan. Linnan hoito on ilmeisen kiireistä puuhaa – vaikka siihen olisi aikaa ikuisuuskin…
Mutta linna seisoi valmiina luodollaan, eikä se ollut valmistunut yhtään liian aikaisin, sillä uusi sota Venäjää vastaan syttyi jo vuonna 1495. Venäläiset tosin tarjosivat ruotsalaisille rauhansopimusta viideksi tai ehkä kymmeneksi vuodeksi, mutta suomalaisten mieliä varmasti kuohuttaneella ehdolla, että Olavinlinna luovutettaisiin venäläisten hallintaan. Linnan puolustuksesta vastannut Pietari Niilonpoika Kylliäinen rinnallaan 150 nihtiä (jalkaväen sotilasta) sekä talonpoikaa kieltäytyi luovuttamasta linnaa. Venäläiset eivät ymmärtäneet kohteliasta kieltäytymistä, vaan hyökkäsivät. Linnan puolustajat kuitenkin torjuivat valtausyritykset, jopa ilman suurempia miestappioita.
Luulenpa, että tuo Kylliäisen päätös saattoi muokata Suomen historiaa aika lailla…
Seuranneen sodan, vanhan vihan, aikana venäläiset koettivat useampaan eri otteeseen valloittaa linnaa, mutta puolustus kesti kerta toisensa jälkeen. Myös niin 1500- kuin 1600-lukukin olivat levottomia ja linna sai osakseen toistuvia hyökkäyksiä. Näiltä levottomilta ajoilta lienevät myös perua legendat linnan muuriin haudatusta vihollissotilaaseen ihastuneesta Ingel-linnanneidosta, joka kuulemma edelleen voidaan nähdä täydenkuun aikaan linnan parvekkeilla armaansa kanssa, tai linnan uljaasta mustasta pässistä, joka yksinään yön pimeydessä pelotteli sorkkiaan kopsutellen ja suuria sarviaan heilutellen pois vihollisjoukot: itse piru oli tullut puolustamaan linnaa!
Tiedä sitten, oliko ylimaallisilla osuutta linnan puolustuksessa, mutta maallistenkaan toimien merkitystä ei sovi unohtaa. Kustaa Vaasan aikana päälinnan torneja korotettiin, esilinnaan rakennettiin uusi tykkitorni, muureja vahvistettiin… 1500- ja 1600-luvuilla rakennettiin niin kutsuttu Kijlin torni sekä lisäksi muurien ja tornien suojiin puisia asuintupia, komendantin talo, sauna, paja- ja varastorakennuksia, panimo… Oli jotenkin omalaatuinen tunne seistä nykyisten oopperajuhlien näyttämöllä ja katsella katsomoon päin: samalla paikalla sijaitsi muutama vuosisata sitten käytännössä kokonainen pieni kylä. Ihmisiä arkisissa askareissaan, tulemassa ja menemässä, juttelemassa, nauramassa, väittelemässä, vaihtamassa kuulumisia… Oopperajuhlilla on oman paikkansa, mutta jotenkin mielikuvitus lähti lentämään ja heräsi ajatus linnanpihan herättämisestä alkuperäiseen malliinsa…
Linnan vankat perustukset sekä Kustaa Vaasan aikana aloitetut parannustyöt eivät menneet hukkaan: linnan voittamattomuus tuntui kestävän ikuisuuksiin. Vasta vuonna 1700 alkaneen Suuren Pohjan sodan kuluessa, vuoden 1714 kesällä linnan puolustajat ensimmäisen kerran joutuivat rankan viikkokausien piirityksen jälkeen nälkäisinä ja väsyneinä nöyrtymään ja antautumaan venäläisille. Vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhassa linna ja sitä ympäröivät alueet kuitenkin palautettiin ruotsalaisille – joutuakseen jälleen moninaisten taisteluiden jälkeen vuoden 1743 Turun rauhassa venäläisten hallintaan.
Venäläisaika merkitsi linnalle moninaisia muutoksia. Jo 1714 valloituksen jälkeen venäläiset olivat purkaneet taisteluissa vaurioituneen Pyhän Eerikin tornin käytännössä lähes kokonaan. Myöhemmin venäläiset rakensivat puolustusmahdollisuuksia parantaneita kulmikkaita bastioneja sekä turvasivat linnan vesihuoltoa rakentamalla muurien suojaaman kanavan, joka toi linnaan virrasta koko ajan ja turvallisesti vettä. Torneja korotettiin ja ne myös saivat kattorakenteet – aiemmin vartiomiehet olivat olleet taivaan alla, vailla suojaa, satoi tai paistoi. Vuonna 1791 linnassa tapahtui räjähdys linnan ruutivaraston syttyessä ja niin kutsuttu ”paksu torni” tuhoutui; sen tilalle rakennettiin ”paksu bastioni”.
Uusi vaihe linnan jos Suomenkin historiassa alkoi, kun Suomen alueet siirtyivät Suomen sodan jälkeen vuonna 1809 Venäjän yhteyteen autonomisena suuriruhtinaskuntana. Linnan kannalta tämä merkitsi käytännössä alasajoa, sillä Venäjän ja Ruotsin välisen rajan siirtyessä kauas länteen, menetti linna sotilaallisen merkityksensä. Lopulta vuonna 1847 venäläiset lähtivät linnasta. Rakennukset toimivat vielä noin kuuden vuoden ajan tutkintavankilana, kunnes linna lopulta jäi hylätyksi ja alkoi rapistua… Tuhoa lisäsivät 1860-luvun lopulla linnassa riehuneet tulipalot, minkä jälkeen virisi vähitellen keskustelu linnan tulevasta kohtalosta. Yksi ehdotuksista oli linnan purkaminen ja sen kiviaineksen käyttäminen Savonlinnan alueen muihin rakennustöihin. Joku puolestaan esitti vaihtoehtoisesti rautatielinjauksen vetämistä linnasaaren kautta salmen eli samalla suoraan linnan yli. Näistä ajatuksista kuitenkin luovuttiin. Näin jälkikäteen voi sanoa: onneksi niin.
Linnan käyttö ratkaistiin lopulta valtion toimesta: linna hyväksyttiin muinaismuistokohteeksi ja sitä ryhdyttiin 1870-luvulta alkaen vähitellen kunnostamaan. Taustalla vaikutti ehkä 1800-luvun lopun kansallisromanttinen ilmapiiri: tuolloin monia muitakin muinaismuistomerkkejä tai erityisiä luontoalueita ”museoitiin” ihmeteltäviksi tuleville sukupolville. Vuonna 1961 alkoi linnan suuri restaurointi, jonka tarkoituksena oli palauttaa linna mahdollisimman pitkälle alkuperäiseen muotoonsa. Vuonna 1975 linnan täyttäessä 500 vuotta työt oli saatu päätökseensä.
Tuostakin vuodesta on kulunut jo 45 vuotta… Ja linna seisoo edelleen keskellä tummaa virtaa, kallioluodollaan, jyhkeänä ja ajattomana.
Ihmiset vain vaihtuvat…
”Niin vuolaan virran luodolla on linna Olavin.
Ja mietteissään se katsoo virtaan mustaan.
Se silloin suojas maata vahvoin muurein kivisin,
kun aallot ajan toivat ahdistustaan.”
(Balladi Olavinlinnasta, sanat Annikki Tähti, 1956)
Olipas taas kerran hienosti kerrottu/ kuvattu tarina. Tein mielessäni upean aikamatkan aina niin hienoon ja mielenkiintoiseen Olavinlinnaan. Kiitos perusteellisesta kertomuksesta !
Kiitokset. Oli mukava käydä siellä pitkästä aikaa. Ja tunnelmoida vielä kertaalleen kirjoitellessa.