Kotitontun ajomatka Savonlinnaan kesti vajaan tunnin. Kun ikkunoista alkoi näkyä yhä enenevässä määrin korkeita taloja – niin korkeita kotitonttu ei muistanut nähneensä – kotitonttu arvasi matkan olevan tulossa päätepisteeseensä. Auto kierteli kaupunkia ja lopulta kaartoi ison puna-valkoisen rakennuksen pihaan ja pysähtyi muiden autojen keskelle.
Päätepysäkki.
Kotitonttu livahti ulos autosta ja katseli hämmentyneenä ympärilleen: mihin hän osaisi tästä suunnistaa. Taloja ja katuja oli silmänkantamattomiin – mistä täältä voi yhden linnatontun löytää?
Kotitonttu kaivoi nyssäkästään hieman evästä ja lähti leipäänsä pureskellen liikkeelle. Tien oikealla puolella oli pitkä rivi vaaleita kerrostaloja, vasemmalla näkyi järvi, sitten kauppa… Kotitonttu kääntyi vasempaan ja sitten oikeaan, eikä sillä ollut enää mitään käsitystä siitä, missä se oli menossa.
Kotitonttu jatkoi taivallustaan. Ihmisiä tuli vastaan ja meni ohi, mutta kotitonttu oli taitava sulautumaan maisemaan ja olemaan huomaamaton: kukaan ei noteerannut pientä kotitonttua.
Lähes loputtomalta tuntuneen taivalluksen jälkeen kotitonttu näki edessään valkoisen, korkean rakennuksen, joka tuntui hohtavan auringossa. Jos tuo ei ole linna, niin mikä sitten! Kotitonttu pakotti väsyneet jalkansa juoksuun. Valkoisia rakennuksia oli enemmänkin – näin mahtavaa linnaa hän ei ollut osannut kuvitellakaan! Mutta missä on linnantontun asuinsija?!
Kotitonttu ohitti oikealla puolellaan olevan huikean korkean vaalean rakennuksen ja suuntasi vinosti vasemmalle. Siellä näkyi ovi ja sen yläpuolella jotain kirjoitusta… Kotitonttu oli oppinut lukemaan ihmisten kirjoitusta varsin hyvin ja tavasi nyt huolellisesti ”S-A-V-O-N- L-I-N-N-A-N K-E-S-K-U-S-S-A-I-R-A-A-L-A”… Keskussairaala? Sairaala – eikös se ollut jotain sellaista, johon ihmiset menevät, jos ovat sairaita tai hakevat sieltä pikkuihmisiä?
Kotitontulle alkoi valjeta, että hän oli väärässä paikassa. Tämä ei ollut linna… Pitipäs sattua! Vaan, mitäpä nyt…?
Kotitonttu kurkisti varovasti sivuun liukuvista ovista sisään. Seinustalla vilahti valkoiseen takkiin pukeutunut pieni hahmo – jos tuo ei ollut tonttu, niin sitten hän on korpitonttu! Kotitonttu kiirehti hahmon perään. Toden totta se oli tonttu! Harmaan pusakkansa päälle hän oli vetäissyt valkoisen takin ja odotti kotitonttua hyvin tärkeän näköisenä.
”Mikäpäs hänellä on hätänä? Vaivaako vatsa vai kipuileeko korva?” vieras tonttu kysyi uteliaana ja katseli kotitonttua kiireestä kantapäähän arvioivasti. ”Ei, kun… Kun minä olen eksynyt”, kotitonttu totesi. Sairaalatonttu näytti selvästi harmistuneelta: ”No, olisikin ollut enemmän kuin hyvä tuuri, jos tänne olisi saanut kunnon potilaan! Olisit itse asiassa ollut ensimmäinen potilaani – tontut kun tuppaavat olemaan turhankin terveitä… Kukas sinä muuten olet?” ”Olen kotitonttu Savonrannasta ja tulin etsimään linnaa. Tai linnantonttua oikeastaan…” kotitonttu selitti, mutta sairaalatonttu keskeytti nopeasti: ”Olet kyllä nyt ihan väärässä suunnassa, vaikka ilmeestäsi päätellen olet sen jo itsekin arvannut. Linna on kaupungin toisella laidalla – voin neuvoa sinulle reitin ja miten pääset sinne helpoimmin!” ”Kiitos sinulle – kuka muuten olet?” kotitonttu kysyi kiitollisena. ”Olen Tohtori Tonttu”, sairaalatonttu sanoi arvokkaasti. ”Tai oikeastaan…” hän jatkoi vähän nöyremmin, ”Alkujaan olin kotitonttu, kuten sinäkin, mutta piti sitten lähteä maailmalle… Loppuivat hommat tilalta. Vaan, kun perheeni esikoinen opiskeli lääkäriksi, niin hyppäsin sitten hänen matkaansa. Tänne päädyin ja olen tässä itsekin työn ohessa opiskellut tätä lääkärintointa…”
Kotitonttu istahti lattialle. Hän oli kovin uupunut… ”Niin, sinun piti päästä sinne linnalle… Odotapas, niin annan sinulle ohjeet… Eli menet nyt tuonne päätien varteen ja, kun tulee auto numero 4, hyppäät kyytiin. Sillä pääset luultavimmin kaikkein lähimmäs. Kun tulet Olavinkadulle, niin siellä sitten pois kyydistä. Sitten kolmisen sataa metriä etelän suuntaan, niin olet rannassa. Siinä olet jo sen verran lähellä linnaa, että löydät sen varmasti helposti!”
Kotitonttu kiitteli ja teki työtä käskettyä. Hän taivalsi väsyneenä tienvarteen. Kohta auto jo tulikin ja hän hyppäsi kyytiin… ”Olavinkatu? Mistä tiedän, milloin olen Olavinkadulla?” Kotitonttu koetti tähyillä ikkunoista, mutta vähäisellä varrella se ei ollut helppoa – etenkään, kun talvinen ilta alkoi jo hämärtyä. Kaupungin valot ja risteys toisensa perään vilahtivat ohi…
”Olavinkatu!” Kotitonttu havahtui katukylttiin ja livahti heti seuraavasta pysähdyksestä ulos autosta. ”Sitten etelään…” Tonttujen suuntavaisto on hyvä, joten oikean suunnan löytäminen ei tuottanut suurempia vaikeuksia. Kotitonttu saavutti järven rannan nopeasti – vaan kumpaan suuntaan sitten?
”Kävelen ensin kaksisataa metriä tuonne ja, jos en näe linnaa, palaan takaisin”, kotitonttu mietti ja ryhtyi tuumasta toimeen. Suunta osoittautui vääräksi. Paluu takaisin… Alkoi olla jo todella pimeää…
Kotitonttu oli erottavinaan jotain tummaa edessään. Ja sillan… Kotitonttu marssi määrätietoisesti sillan yli ja suuri tumma varjo edessä kasvoi entisestään… Kotitonttu koetti tihrustaa eteensä ja astui sillalta kuivalle maalle. Edessä oli jotain muutakin… Kotitonttu siristeli pimeässä entisestään. Pässi! Suuri, komea pässi seisoi kotitontun edessä muutaman metrin päässä. Kotitonttu innostui. Linnantontun etsintä saisi siirtyä seuraavaan päivään ja nyt olisi aika mennä yöpuulle. Ja, missä pässi, siellä lampola! Lampolan heinillä kelpaisi nukkua. Kotitonttu asteli rivakasti pässin luo aikomuksenaan pyytää sitä ohjaamaan häntä lämpöiseen lampolaan, mutta… Mitä ihmettä?
Pässi oli kiveä. Patsas! Kotitonttu lysähti istumaan patsaan juurelle. Ei olisi pitänyt lähteä seikkailemaan. Oma koti oli ehkä tyhjä ja autio, mutta koti silti. Tuttu ja turvallinen. Täällä hän oli nyt taivasalla, vailla suojaa, väsyneenä, viluisena ja nälkäisenä. Eväätkin olivat loppuneet. Kotitonttu vetäisi parran silmilleen ja hyrähti itkuun…
”Mittee se siinä parkuu!?”
Ääni kuului kotitontun takaa…