Tunnelmia parin viikon takaa…
Kauniit kesäpäivät kuluvat vauhdilla… Helteitä on tänä kesänä piisannut miltei hikoiluasteelle saakka (no, ehkä vähän ylikin), mutta lämpimistä ja aurinkoisista päivistä nauttiminen tuntuu väistämättä lykkääntyvän alati tuonnemmaksi työ- ja muiden arkikiireiden vaatiessa väkisin huomiota… No, eipä sikäli hätiä, että lomat ovat vielä parhaalla puolella eli edessä päin. Kuitenkin, kun tulevista lomasäistä ei ole minkäänlaisia takuita, on paras nauttia kaikista näistä Suomen suven nopsaan kuluvista hetkistä.
Päätimmekin toteuttaa pienen ex tempore -päiväretken. Toki aika kuluu kotosallakin, mutta vaihtelu virkistää. Ja kohteitahan kotomaassa riittää, niin luonto- kuin kulttuurimatkailunkin sektorilla. Sattumaa tai ei, matka suuntautui itäiseen Suomeen ja ensimmäisenä huristelimme jälleen Savonlinnaan.
Viime kesänähän Savonlinnan maisemissa tuli jo pyörittyä (juttu Linna vuosisatojen saatossa), joten tällä kertaa päätimme ulottaa matkaamme vähän laajemmalle sektorille. Eli viime lauantain aikana tuli toteutettua yhden sortin kiertoajelu sektorilla Savonlinna-Sulkava-Kerimäki-Heinävesi.
Ensimmäisenä kohteena oli tosiaan Savonlinna, mutta tällä kertaa tyydyimme tekemään vain pienen kävelylenkin sataman liepeillä. Väkeä oli sen verran runsaasti liikkeellä, että istahtaminen terasseille tai puistoon ei oikein tuntunut luontevalta. (Olisi se vaan hyvä, jos jossain vaiheessa päästäisiin eroon näistä kahden metrin turvasäännöistä – pääsisi taas toteuttamaan sitä tuttua ja turvallista kolmen metrin hajurakoa!)
Päätimme lenkkimme torille, josta nappasimme välipalaksi kunnon savolaiskansalliset lörtsyt, kuka milläkin täytteellä tämän ”römperiläisen” jälkeläisen itselleen sitten halusikaan, virvoitusjuoman tai kahvin kera. Virkistäytyneinä oli hyvä jatkaa kohti Sulkavaa, jossa odotteli päivän pääkohde!
Linnavuoren huipulle
Vaikka Sulkavasta tulevat useimmiten mieleen maineikkaat soudut, niin onhan paikkakunnalla muutakin kiinnostavaa nähtävää. Saimme hoidettua samalla kertaa sekä päivän kulttuuripläjäyksen kuin kuntolenkinkin, kun kohteeksi valikoitui Sulkavan linnavuori (tunnetaan myös Pisamalahden Linnavuorena).
Linnavuorethan olivat esi- tai varhaishistoriallisen ajan puolustusvarustuksia, ”linnoituksia”, jotka rakennettiin mahdollisimman korkeiden ja jyrkkien mäkien päälle. Näin alueen pinnanmuodot muodostivat keskeisen ja luonnollisen osan puolustusta. Yksinkertaisimmillaan linnoitukset olivat ”pelkkiä” kivistä ja puista rakennettuja muureja ja valleja tai vaihtoehtoisesti alueelle kaivettuja hautoja. Suomessa näitä linnavuoria on löydetty kaikkiaan noin 100.
Sen verran heikkorakenteisia nämä linnoitukset kuitenkin olivat, että kovin kiivasta hyökkäystä tai ainakaan pidempää piiritystä ne tuskin olisivat kestäneet. Enemmänkin ne olivat tarkkailupaikkoja, joista saatettiin valvoa ympäröiviä erämaa-alueita mahdollisimman laajalti kilpailevien heimojen tai muiden hyökkääjien ryöstö- ja hävitysretkien varalta. Havaituista vihulaisista voitiin sitten hyvissä ajoin varoittaa alueen asukkaita tuli- ja savumerkeillä eli niin sanotuilla vainovalkeilla. (Varmaan yksi jos toinenkin muistaa nämä valkeat koulun historiatuntien oppikirjoista!?) Linnoituksen puolustajat saattoivat toki pyrkiä myös torjumaan hyökkäystä korkeilta kallioilta, jolloin muu väestö sai aikaa ja mahdollisuuden paeta turvaan.
Sulkavan Linnavuorta pidetään yhtenä komeimmista Suomen linnavuorista. Eikä syyttä. Näkymiä tältä Saimaan Enonveden Pisamalahdessa, vastapäätä Partalansaarta sijaitsevalta maisemapaikalta piisaa kymmenien kilometrien edestä lähes joka suuntaan ja vedenpinnasta nouseva äkkijyrkkä kallio huiputtaa kyllä heikompaa päätä! Pudotusta kallioilta järvenpintaan on kuulemma reippaasti yli 50 metriä. Tai kiipeämistä kallioille, jos tilannetta tarkastelee päinvastaisesta suunnasta.
Sulkavan Linnavuorelle tulee matkaan kylän keskustasta viitisen kilometriä. Kulku vuorelle on helppoa tai haastavaa riippuen siitä, mitä kautta laelle pyrkii. Linnavuoren alueelle pääsee hyvin myös vesiteitse, mikä komeana aurinkoisena kesäpäivänä ei ole lainkaan hassumpi vaihtoehto. Kolmelta suunnalta – mukaan lukien tuo venelaiturin puoli – mäki on hyvinkin jyrkkäreunainen, mutta itäpuoleltaan rinne on selvästi loivempi ja kulku vuorelle tasattua polkua pitkin jokseenkin helppoa. Jyrkimpiin kohtiin on lisäksi rakennettu teräksiset portaat. Liikuntarajoitteisille reitti ei kuitenkaan sovi.
Tällä samaisella itäisellä rinteellä on vielä nähtävissä muinaisen, suurista kivilohkareista rakennetun puolustusvallin jäännöksiä. Muuria on yhä jäljellä yli sata metriä ja sen mittasuhteita kuvaa hyvin se, että paikoin muuri on edelleen lähes kolme metriä korkea.
Vanhin löytynyt kirjallinen maininta Sulkavan linnavuoresta on kuulemma vuoden 1561 veroluettelossa ja sen mukaan alueet kuuluivat talonpojille nimiltään Hannu Kontiainen ja Heikki Kontiainen. Komeat ovat olleet manttaalit näillä miehillä.
Sulkavan Linnavuoren alueen ”palveluihin” kuuluvat myös, kuten todettua, venelaituri sekä grillikatos ”takkoineen”. Metsäpalovaroituksen aikaan grillaukset jäävät tieten tekemättä, mutta grillikatoksen vieressä olevan pöydän ääressä tai kallioilla maisemia ihallen voi varmasti nauttia kylmistäkin eväistä. Hätäisimmille löytyy reunemmalta myös wc…
Mutta kaikkinensa, aurinkoisena, lämpimänä kesäpäivänä Sulkavan Linnavuori on mitä mainioin retkikohde – jo ihan maisemiensa puolesta. Ja, jos paikalle sattuu Sulkavan soutujen aikaan, niin kisaa voi seurata vaikkapa korkeilla kallioilla köllötellen, aitiopaikalta: soutureitti kulkee kuulemma parahiksi kallioiden alapuolisia vesistöjä pitkin.
Kristikunnan suurin puukirkko
Metsälenkin jälkeen käänsimme kulkupelin nokan kohti Kerimäkeä. Paikkakuntahan on kuuluisa Suomen – jos ei maailmankin – suurimmasta puukirkosta. Ja kyllähän tämä vuonna 1847 valmistunut kirkkorakennus onkin mittasuhteiltaan varsin vaikuttava. Legendan mukaan rakentajilla olisivat menneet sekaisin kyynärät ja metrit, mutta tämä tarina on kuulemma vain tarinaa. (Metrijärjestelmä keksittiin vasta myöhemmin.) Kirkon mittasuhteiden taustalla on joka tapauksessa ollut jonkinlainen väärinkäsitys: tuolloinen kirkkoherra oli käsittänyt, että säädösten mukaan paikkakunnan kirkkoon pitäisi saada mahdutettua vähintään puolet seurakunnan väestöstä. No, Kerimäki oli tuolloin varsin laaja pitäjä, joten seuraukset olivat arvattavissa…
Kirkon pituus on 45 metriä ja leveys 42 metriä. Korkeus kuvun kohdalla nousee 27 metriin. Kaikki istuma- ja seisomapaikat huomioiden kirkkoon mahtuu kaikkiaan noin 5000 henkeä. No, nämä miltei kansainväliset uutiskynnykset ylittävät mittasuhteet kostautuivat sitten toisaalla: iso kirkko tuli sangen hintavaksi ja jossain oli säästettävä. Puu oli edullisempaa kuin kiviainekset, joten… Hmm… Ehkä hyvä näin: jos pitäjään olisi rakennettu vain tavallinen pieni kivikirkko, olisi paikkakunnalta jäänyt tämä rakennustaiteen helmi saamatta. Vaan tokkopa tuollaista suunnitteluvaiheessa ajateltiin – kirkko koko kylälle oli saatava aikaiseksi ja rakennustekniset ongelmat olivat varmasti keskeisempiä pohdinnan aiheita! Oiva matkailuvaltti syntyi vasta myöhemmin.
(Ainoa, mitä ihmettelin ja hieman protestoinkin, oli se, että kirkon taakse rakennettu lisärakennus – oletan, että se on esitteissä mainittu talvikäyttöön sopiva pienempi kirkko 1900-luvulta – on eri värinen kuin ”pääkirkko”! Väriero on jopa huomattava. Minusta ainakin hieman häiritsevää…)
Värisilmän hetkellisestä kaiherruksesta huolimatta oli hengen ravintoa näin saatu, mutta vaatipa tuo ruumiskin osaansa. Paikallisesta marketista napattiin matkaan retkieväät ja auton keula kääntyi kohti Valamoa. Ajatuksena oli, että heti, kun sopiva ”pöytä ja penkki” -levähdyspaikka tulee vastaan, pidämme ruokapaussin. Vaan eivätkö nämä itäsuomalaiset reissuillaan pausseja pitele vai eikö piknik-kulttuuri ole vielä Savon sydänmaille ehtinyt? Ei nimittäin tullut vastaan pöydän pöytää penkeistä puhumattakaan! Vaan nälkä keinot keksii: kassi pehvan alle ja pientareelle – ruoka maittoi aivan yhtä hyvin ja aurinkoinen peltomaisema nenän edessä antoi mukavan lisäaromin herkkuhetkeen.
Vaan sen verran aikaa oli reissulla rymytessä tuhraantunut, että ehdimme Heinävedelle ja olimme Lintulan porteilla vasta, kun kahvilat ja puodit olivat ehtineet jo kiinni – kesäaikataulut tekivät tepposet! No, luostarin piha- ja puutarha-alueet kävimme kiertelemässä ja kaikki oli aivan kuin joskus aikoinaan… Vuodet ja vuosikymmenet ovat vierineet, mutta luostarissa aika tuntui pysähtyneen. Rauhoittavaa.
Valamon puolelle emme sitten enää lähteneet edes yrittämään, vaikka siellä olisikin ehkä ollut iltateetä matkustavaisille vielä tarjolla ja puotikin kai avoimena. Paremmalla ajalla sitten. Reissu kääntyi kohti kotia – matkalla vielä hetkeksi poikkesimme Taipaleen kanavalle jaloittelemaan, ihailemaan kosken kuohuja ja tutustumaan niin kanavan historiaan kuin paikallisten taiteilijoiden näyttelyynkin. Puhumattakaan hilpeästä pupulaumasta, joka sai hyvin ansaitsemaansa huomiota etenkin muutamien paikalla vielä olleiden hieman pienempien vierailijoiden keskuudessa.
Sitten vain suunta kohden auringonlaskua ja kotikulmia – jossa vähän toisenlainen lauma karvakuonoja olkoonkin, että aivan yhtä hilpeitä, odotti jo varsin innokkaana iltapalaansa.
Eli kesäreissu vol 1/2021 saatiin näin pakettiin. Tästä suunnittelemaan seuraavaa kohdetta…