Sairaanhoitajien kärsivällisyys palkkauksensa alhaisuuden suhteen tuntuu tulleen tämän kevään aikana päätepisteeseensä. No, sinänsä ymmärrän heitä: he tekevät vastuullista ja raskasta työtä, jossa panoksena on jopa ihmishenkiä. Korona-aika on lisäksi tuonut oman kuormituksensa. He ovat palkkansa varmasti ansainneet ja lähtökohtaisesti korotuksenkin siihen.
Mutta, mutta…
Keskustelu on urautunut aika ikäville linjoille.
Hoitajien vaatimukset ovat olleet kovia ja asenteetkin vaikuttaneet välillä jopa aika aggressiivisilta: palkkaa lsää tai he irtisanoutuvat työstään! Yksi taannoin televisiossa esiintynyt alan aktiivi esitti ääni kiukusta väristen, että seurauksena tästä kaikesta on, että muutaman vuoden kuluttua ollaan sitten tilanteessa, jossa hoitajia ei ole enää riittävästi. Omaisten on lopulta otettava vanhuksensa ja vammaisensa koteihinsa asumaan ja hoidettaviksi. Siinäpä sitten kolmiossa asuu kahdeksan henkeä!
Oh-hoh! Hieman kyllä ihmettelen, minkähänlaisiin realiteetteihin moinen uhittelu pohjaa…?
Toisaalta korotusvaatimusten perusteluina on vedottu myös työn vastuullisuuteen, työmäärään, palkkojen jälkeenjääneisyyteen…
Jaa-ah, sahaavatkohan sairaanhoitajat nyt omaa oksaansa?
Ensinnäkin… Mitä tulee hoitajien palkkavaatimuksiin, niin tokihan vaatimuksia saa esittää. Uskallanpa kuitenkin väittää, että eivät hoitajien palkat aivan sieltä heikoimmasta päästä ole. Heidän keskimääräinen kuukausipalkkansa on Tehyn mukaan 3309 € lisineen, ilman lisiä 2546 €. Moni on sanonut, että lisiä ei voi laskea mukaan. Olisin vähän toista mieltä: jos on alalle lähtenyt, on pitänyt kyllä olla tiedossa, miten palkka muodostuu. On peruspalkka, lähtökohta, ja siihen tulevat päälle tietyt lisät – joita ei voi jättää pois laskelmista. Jos ei halua myydä sieluaan työnantajalle tietystä kokonaispalkasta, johon kuuluu vuorotyötä tai että joutuu välillä olemaan pyhinäkin töissä, mutta haluaa silti sen saman (tai mielellään jopa isomman) palkan, on ehkä etsittävä itselle mielekkäämpiä vaihtoehtoja muualta.
Ammatinvalintakysymys.
Hoitajien palkkaan nähden Suomessa on aika monta alaa, joiden työntekijät yhtä lailla – ja ehkä kipeämminkin – tarvitsisivat palkankorotuksen tai rakenteellisia uudistuksia työaikaan ja sitä myöten palkanmaksuun. On monia hyvinkin pienipalkkaisia aloja, joilla todellakaan ei saa koottua elämiseen riittävää tulotasoa, kun tunti- tai kuukausipalkka ja/tai työtuntien määrä jää liian alhaiseksi. Ammatinvalintakysymys tämäkin? Ehkä, mutta jonkun on nämäkin työt tehtävä.
No, näitä ammatti- ja palkkavertailuja on netti pullollaan – niihin voi jokainen tutustua halutessaan.
Tokihan on ymmärrettävää, että jokainen ammattiryhmä pitää ensisijaisesti omia puoliaan. Toisaalta fakta lienee sekin, että palkkakysymyksissä ei muutoinkaan taideta kovin laajaa solidaarisuutta tai konsensusta helpolla saavuttaa. Päätellen siitäkin, miten palkkakeskustelu vaikkapa kuntasektorin eri alojen välillä on polemisoitunut ja – suoraan sanottuna – mennyt miltei kilpahuudoksi. Kenen äiti se tekeekään maukkaimmat ruuat? Hiekkalaatikolla rytisee…
Toisaalta…
Väitän, että ei tässä pohjimmiltaan edes ole kyse rahasta, maksettavista palkoista ja että kysymys on paljon hoitoalaa laajempi.
Jos hoitajat valittavat työn vaativuudesta, vastuusta ja raskaudesta, kiireestä ja palkan jälkeenjääneisyydesta, niin nuo aivan samat ongelmat vallitsevat käytännössä erittäinkin monella julkisen sektorin alalla! (Ja toki monella yksityiselläkin.) Eihän lakkoilu ja omien vaatimusten esilletuonti missään nimessä kiellettyä ole, mutta tuskin tuntuu monestakaan aivan samojen kysymysten ja ongelmien keskellä painivasta toisen alan työntekijästä kovin mukavalta, että yksi ala on nyt noussut tikunnokkaan kärkkäästi vaatimaan oikeuksiaan. Vastakkainasettelu vaikkapa hoitoalan ja opetussektorin on ollut varsin kärjekästä – välillä tässä on tullut jo tunne, että kummoista yllytystä ei tarvittaisi, että oltaisiin jo toisten kraiveleissa kiinni.
Ei niin!
Jos ajatellaan kokonaisuutta: hoito- ja kotipalvelut, sosiaalipalvelut, nuorisotyö, lastensuojelu, varhaiskasvatus, opetustoimi eri tasoillaan, oikeushallinto, poliisi, palo- ja pelastuslaitos… Muutamia mainitakseni. Kaikki keskeisiä julkisen alan sektoreita, jotka pitävät tätä yhteiskuntaa pystyssä ja turvaavat sen hyvinkin perustavanlaatuisia toimintoja. Näiden sektoreiden toiminnassa – toimivuudessa – on kyse kansalaisten arjen sujuvuudesta ja turvallisuudesta. Kyse on pohjimmiltaan kansalaisten oikeusturvasta.
Silti, siltä pohjalta, mitä eri alojen virkamiesten ja työsuhteisten mielipiteitä olen tässä vuosien saatossa kuullut ja lehti- ja muita kirjoituksia eri yhteyksissä lukenut, on yksi jos toinenkin julkisen sektorin työntekijä väsynyt ja turhautunut työssään (palkkatason ohella) ainaiseen kiireeseen ja riittämättömyyden tunteeseen aivan liian suuren työmäärän edessä. Ruuhkien kasvaessa ja kasautuessa työtehtäviä joudutaan priorisoimaan miltei loputtomiin ja eettinen dilemma aiheuttaa alituista stressiä. Työn mielekkyys on vaarassa kadota, ellei osin jo kadonnutkin. (Ja iso osa siitä on takuulla kadonnut jonnekin digitalisaation moolokin alati laajenevaan, ahnaaseen kitaan…)
Miltei rohkenisin väittää, että tässä nyt kootaan pitkään kypsyteltyä satoa:
1990-luvun lama koetteli Suomen taloutta ja siinä ohella myös julkista sektoria. Tuolta ajalta myös juontuvat nämä alituiset ja edelleen jatkuvat säästövaatimukset. Kustannuksia on karsittava -mantraa on nyt hoettu viimeiset 30 vuotta ja seuraukset näkyvät nyt kipeästi julkisella puolella – alasta riippumatta!
Toki asiallinen talouskuri on perusteltu, mutta jossain määrin säästötoimet ja kustannusten karsinta ovat (olleet) näennäisiä – aina on sektoreita ja toimintoja, joihin resursseja riittää ja jonne niitä priorisoidaan. No, jokaisessa tilanteessa pyritään toki tekemään se paras ratkaisu, mutta, mutta… Julkisen sektorin työntekijämäärissä ei resursointia ole kuitenkaan suuremmin näkynyt: jos esimerkiksi 1980-1990-lukujen vaihteessa julkisen sektorin työnantajista valtio työllisti 215.000 henkeä (1988), oli lukumäärä vuoden 2020 lopussa enää 77.151 henkeä… Enää ei sitäkään. Toki työtehtäviä ja työntekijöitä on siirretty liikelaitostamisten, yhtiöittämisten ja kunnallistamisten yhteydessä toisaalle, mutta merkittävä vaikutus on ollut myös noilla mainituillla säästö- ja tehostamisvaatimuksilla.
Kunta-alan työntekijämäärien kehitys ja taustalla vaikuttavat syyt ovat käsittääkseni pitkälti vastaavia.
Seuraus on joka tapauksessa ollut se, että tänä päivänä julkisen sektorin työntekijät tekevät töitään turhan usein jaksamisensa rajoilla. Ovat tehneet jo pitkään – missä vaiheessa korttitalo hajoaa?
Saita tuhlaa lopulta kaikkein eniten.
Onko hintana lopulta suomalainen oikeus- ja hyvinvointivaltio?
Mene ja tiedä…
No, palatakseni vielä tuohon hoitoalan palkka-asiaan… Hoitajat ovat vaatineet korotuksia palkkoihinsa myös, jotta hoitoala ylipäätään saadaan houkuttelevaksi ja vetovoimaiseksi ja turvataan näin alan työllisyyttä myös tulevaisuutta ajatellen. Hmmh… Kuinka paljon sinulle pitää maksaa, että olet tyytyväinen kaleeriorja? Palkka on toki tärkeä – erittäinkin tärkeä – tekijä ja motivaattori, mutta silti… Ei pelkästään rahalla ratkaista työvoimapulaa! Työssä viihtyminen ja työn mielekkyys muodostuvat erittäin suurelta osalta aivan muista tekijöistä.
Toisaalta, palkankorotus on vain hetkellinen huuma, etenkin, jos sama kiire, ruuhka ja pakkotahtisuus odottaa työpaikalla edelleen korotuksen jälkeenkin. Hoitajien vaatimuksia ajatellen on ikävä tosiasia (ja tutkittua tietoa), että palkankorotuksen merkitys työssä jaksamisen ja työn mielekkyyden kokemuksen kannalta on hyvin lyhytaikainen. Tulojen noustessa kasvavat väistämättä menotkin. Pahimmassa tapauksessa nouseva veroprosentti jättää luun kouraan… Lopputulos on joka tapauksessa edelleen, että tili tuli – ja tili meni. Korotuksella sai ehkä palasen vähän laadukkaampaa emmentalia, mutta sekö se on onnen avain?
Jos työoloihin ei muutoin tule muutoksia…
…muuttuuko pohjimmiltaan mikään?
Jos vaakakuppiin laitetaan se, että palkka pysyy ennallaan, mutta palkataan lisää henkilökuntaa jakamaan sitä kiirettä, vastuuta ja työn vaatimuksia versus se, että palkkaan tulee reilu korotus, mutta sama kiire, paine, ahdistus ja stressi jatkuvat…? Jokainen voi miettiä vastauksen omalla kohdallaan.
En ole hoitoalalla, mutta… Luulenpa, että aika moni tyytyisi vähän pienempään korotukseen tai jopa nykyiseen palkkaansa, jos samalla työkuormaa tulisi jakamaan useampi käsipari, eikä alituiseen tarvitsisi stressata ja valvoa öitään miettien, miten ihmeessä kaiken tarvittavan/vaadittavan ehtii tekemään. Tai mitä joutuu pakon edessä jättämään tekemättä. Kuka kansalaisista jää vähemmälle hoidolle/palvelulle?
Mutta, mitäpä minä tiedän hoitopuolen ahdingosta… Antaa riidan jatkua. Antaa potilasjonojen kasvaa ja heikoimpien kuolla jonoon hoitoa odotellessaan. Hoitajat olkoot lakossa ja odottakoon niin kauan, että työnantajapuoli antaa myöten ja hoitajien palkat nousevat vaaditulla tavalla. Toisin sanoen, saadaan näin (lisä)työntekijöiden palkkaamisesta entistä kalliimpaa ja vaikeampaa. Euro lisää hoitajan palkkaan on sen euron korotuksen verran + työnantajakuluina vielä kymmeniä senttejä lisää työnantajan menoihin! Näin kartutetaan näppärästi valtion/kuntien/yksityisten työnantajien kustannustaakkaa! Mistä työnantaja näihin korotuksiin repii rahat? Pian hinnat nousevat, verot nousevat…
Mennään lopulta ojasta allikkoon niin hoitajat, hoidettavat kuin muutkin veronmaksajat. Lumipallo lähtee vierimään…
Kiitosta vaan.
Tuo nyt oli tarkoituksellista ja suht’ rajuakin kärjistämistä, mutta kaikkinensa tässä eletään nyt varsin ongelmallisia aikoja – minusta ennemminkin tarvittaisiin molemminpuolista ymmärrystä. Työntekijöiltä tarvitaan edelleen joustoa, mutta toisaalta työnantajienkin tulisi ymmärtää, että loputtomiin ei kukaan jaksa mukautua ja taipua.
Jokainen työntekijä ansaitsee palkkansa ja siihen aika ajoin korotukset, edes jonkinlaisen inflaatioturvan, mutta:
Jokainen työntekijä ansaitsee myös säälliset työolot.
Alasta riippumatta!
