Sisältövaroitus: voi sisältää ahdistavaa materiaalia, lukeminen vain omalla vastuulla.
Suomalainen yhteiskunta on viimein saavuttanut sen monimuotoisuuden huippupisteeseen, jossa jokainen arjen ärsyke on potentiaalinen henkinen haitta. Ja, kun haitta on löydetty, löytyy myös vastuunkantaja: kaupunki, valtio, naapuri, lähikaupan kauppias tai meteorologi – kuka tahansa, kunhan ei itse.
Valistusmielessä laadin esimerkinomaisen listan tilanteista, joista kuka tahansa voisi periaatteessa kokea äärimmäistä ahdistusta. Arkitodellisuus tarjoaa varmasti lisää, joten kannattaa olla tarkkana.
Aloitetaan kaupunkitilasta.
Näin kesän kynnyksellä ongelma on vähäisempi, mutta syksy tulee kuitenkin ja illat pimenevät. Silloin kannattaa varautua siihen, että katuvalot loistavat jälleen liian kirkkaasti! Kontrasti ihmismielen sisäiseen pimeyteen voi olla yksinkertaisesti liian suuri. Eikä sitä missään nimessä ole lupaa paljastaa ilman asianomaisen suostumusta! Katuvalo ei varoita, eikä kysy, haluanko tulla valaistuksi – se vain tekee sen. Itse vaatisin kaupungilta korvausta ainakin 1000 €!
Liekö kesä ja odotettavissa olevat turistivirrat saaneet kauppiaat innostumaan liikaa. Ainakin lähikaupassa automaattiovet oli säädetty avautumaan hieman liian nopeasti. Empiirinen tarkastelu osoitti ilmiön olevan varsin yleinen.
Moinen innokas “astupa peremmälle” -ele on käytännössä henkilökohtaisten rajojen rikkomista. Ovikaan ei kysele, haluanko tulla sisään – se vain avautuu, ja vieläpä liian tuttavallisesti.
Kauppareissu tuotti ikävän yllätyksen sikäli, että naapuri – niin mukava mies kuin muutoin onkin – oli aloittanut pihalaatoituksensa puhdistamisen. Hänen mielestään lehtipuhallin on tähän oiva apu. Ehkä niin, mutta sen ääni muistutti minua jostain syystä menetyksistä, joita en ole vielä ehtinyt kokea. Erittäin ahdistavaa.
Sovimme lopulta, että 500 € on sopiva korvaus kokemastani kärsimyksestä. Hän katsoi minua hetken oudosti, mutta maksoi pienen nikottelun jälkeen. Lehtipuhallin, painepesuri, moottorisaha, ruohonleikkuri ja mitä näitä onkaan – koskaan ei tiedä, missä se kone ulvoo ahdistavasti.
Käväisin kirjastolla palauttamassa lainojani. Ei olisi pitänyt. Kirjaston hiljaisuus oli suorastaan ahdistavaa: se huusi kovempaa kuin meteli. Pyhä Laurentius olisi varmasti nyökännyt myötätuntoisesti – hiljaisuus voi olla raskas taakka, etenkin silloin, kun sitä ei ole erikseen tilannut.
Olisivat laittaneet vaikka jotain neutraalia, steriiliä hissimusiikkia taustalle, niin kaikki olisivat olleet tyytyväisiä. Nyt korvani tunsivat painetta vielä iltapäivälläkin! Väliaikaisesta haitasta on ehdottomasti saatava riittävä korvaus. Jos haitta jää pysyväksi, palaan asiaan.
Entäpä sitten kunnan tiedotteessa käytetty kirjasintyyppi! Comic Sans on typografista väkivaltaa. Moinen epämuodollisuus ja sarjakuvamaisuus virallisissa tiedotteissa on häiritsevää ja herättää epäluottamusta kunnan toimintoihin. Luottamukseni on palautettava – vaadin korvausta. Lisähuomautuksena se, että kevätjuhlan ohjelmalehtisen fonttikoko ei kunnioittanut näkökykyni rajoja – tästä keskustelen kunnan edustajien kanssa erikseen, kun saan tietooni vastuulliset tahot.
Myös mikroaggressioiden saralla vaihtoehtoja on loputtomasti.
Kauppareissulla kassahihnan jakaja jäi laittamatta ostosten perään ennen seuraavaa asiakasta. Toisen asiakkaan tavarat omieni vieressä murensivat vakavasti identiteettini rajoja.
Tilannetta ei edesauttanut, että jonossa seuraavana ollut huomasi tilanteen ja laittoi jakajan paikoilleen – eli selvällä suomen kielellä: tunkeutui henkilökohtaiseen tilaani. Silti hän kieltäytyi sovittelemasta tilannetta. Tein jo ilmoituksen kauppiaalle ja vaadin porttikieltoa näin loukkaavasti käyttäytyvälle henkilölle. Ensi viikolla ajattelin neuvotella lakimiehen kanssa, miten asiassa olisi syytä edetä virallisempia reittejä.
Asiasta toiseen… Onko kukaan muu huomannut, kuinka sääennusteen sade-ikoni muistuttaa karusti elämän rajallisuudesta. Sen muotokieli nostaa pintaan illasta toiseen hyvin epätoivottuja ajatuksia. Sama ikoni näyttää olevan käytössä vähän joka kanavalla – laitoin asiasta jo viestiä tuottajille.
Keskustelu jäi varsin hedelmättömäksi. Epäilen, että näiden kanavien asema “vallan vahtikoirina” on tehnyt niistä hieman ylimielisiä ja liiankin luottavaisia omaan koskemattomuuteensa. Sitä suuremmalla syyllä puuttuminen näin ilmeisiin epäkohtiin on paikallaan. Lupasin palata asiaan.
Ikoni-episodi kuumensi sen verran tunteitani, että lähdin tuulettamaan päätäni raikkaaseen ulkoilmaan. Sää oli mukiinmenevä, mutta lähipuistossa jouduin ikävään tilanteeseen. Puistossa ulkoili omistajansa kanssa koira – taisi olla sellainen bordercollie – ja se katsoi minua jotenkin tuomitsevasti. Kuin olisin ollut joku kriminaali, epärehellinen huijari tai ties mitä.
Epämiellyttävä tuijotus, epämiellyttävä tuntemus! Huomautin omistajalle asiasta, mutta hän vetäytyi vastuusta: “Syytä koiraa!” hän sanoi ja kehotti esittämään maksuvaatimukset sille. Koira löi tassua diilin päälle, mutta jotenkin luulen, että en tule saamaan vaatimaani paria sataa euroa. Puruleluja en hyväksy valuutaksi.
Niin, ja sitten on niitä tapauksia, jotka eivät ole enää edes satiiria vaan suomalaisen arjen dokumentteja!
En ollutkaan tietoinen, että koulun juhlassa kuulluista vanhoista lauluista Varpunen jouluaamuna ja Suvivirsi maksetaan tietyissä tilanteissa. Ilmeisesti tässä tapauksessa kriteerit täyttyivät, ja esitykset johtivat valitukseen, korvauksiin ja uhkasakkoon – sekä keskusteluun siitä, mikä on uskontoa, mikä kulttuuriperintöä ja mikä henkistä haittaa.
Ratkaisevaksi tekijäksi nousi henkinen haitta.
Asia selvä: seuraavan kerran, jos/kun kuulen radiosta tai televisiosta jonkin minulle vieraan etnisen tai uskonnollisen tai muutoin ei-mieleisen kappaleen ilman ennakkovaroitusta, tulen vaatimaan korvauksia!
Luonnollisesti tämä ultimaatumi tulee ulottaa myös muihin vastaaviin tilanteisiin. Esimerkiksi kirjoihin pitää saada heti kanteen sisältövaroitukset, jos kirjailijan teksti sisältää jotain väkivaltaista, seksuaalista tai muuta häiritsevää sisältöä. Ja hyvänen aika: taidemuseot! Oville pitää saada ilmoitukset, että näyttely voi sisältää hyvinkin häiritsevää aineistoa – jopa alastomuutta tai brutaaleja esityksiä! Onhan näitä…
Ja herttinen sentään: Suomen siniRISTIlippu! Ehdotan sen muuttamista sinipallolipuksi! Risti voi olla jollekin ahdistusta herättävä symboli. Pallo sen sijaan on neutraali, iloinen muoto – ja itsenäisyyshän on iloinen asia! Voivat kaikki liputtaa sitten hyvillä mielin.
***
No, toivottavasti kukaan ei ottanut edellä mainittua tosissaan – parodiaahan se oli, pientä piruilua maailman menosta…
Silti ei voi kuin ihmetellä tätä maailman menoa. Jos ennen riideltiin siitä, kuka tuo perunalaatikon jouluksi, nykyään riidellään siitä, kuka altistui millekin symboliselle merkitykselle ja paljonko siitä kuuluu maksaa hyvitystä. Välillä tuntuu, että elämme suomalaisessa Monty Python -sketsissä, mutta kukaan ei huomaa olevansa komediassa.
Jokainen toki elää tavallaan ja tekee omat valintansa. Jos joku haluaa taistella oikeuksistaan aamusta iltaan, se on hänen valintansa., vaikka välillä tuntuukin hieman pikkusieluiselta. Ehkä “c’est la vie” veisi pidemmälle: erilaisuus voi olla rikkautta ja kaikesta voi oppia, vaikka kaikkea ei itselleen omaksuisikaan.
Kohauta siis olkiasi ja jatka elämääsi.
”Kun annat toiselle rauhan olla oma itsensä, löydät samalla rauhan omaan elämääsi.”
Onhan se toki raskasta, kun on aina oikeassa…