Tämän lauantain aamupäivän äiti oli varannut joulutorttujen leipomiseen. Tosin eipä tuohon hommaan juurikaan saisi aikaa kulumaan: valmiiksi kaulituista taikinalevyistä oli niin helppoa ja kätevää leikata ja leipaista tortut joulupöytään…
Toista oli ennen: äiti muisti lapsuudestaan kuinka isoa taikina-annosta puoliteltiin, kaulittiin ohueksi levyksi ja leikattiin sitten tortun kokoisiksi paloiksi. Isoäiti puolestaan muisti aina todeta, miten helppoa kaikki nykyään oli: hänen aikanaan voitaikina oli tehty alusta lähtien itse ja siinä olikin ollut urakkaa kaikkien voi- ja taikinakerrosten kaulimisessa ja kääntämisessä…
Äiti hymähti. Ei hän yhtään pistänyt pahakseen näitä moderneja helpotuksia. Hyviä torttuja sai näinkin, helposti ja kätevästi. Ei muuta kuin tuumasta toimeen, niin ovat tortut valmiina, kun tytöt kotiutuvat yökyläilyistään. Taikinakin alkoi olla jo sopivan sulaa.
Äiti leikkeli levyistä perinteisiä tähtitorttuja ja kukkia, täytti tortut luumu- ja omenahilloilla ja taitteli ne pellille. Sitä mukaa kuin pellit täyttyivät äiti vei ne terassin viileyteen odottelemaan paistamista.
Urakka valmistui alta aikayksikön ja kohta oli neljä pellillistä valmiina – nelisenkymmentä torttua riittäisi kyllä hyvinkin, vaikka maistiaisia menisi varmasti parempiin suihin jo ennen aattoakin…
Äiti laittoi uunin lämpenemään. Uuni oli varsin uusi: vanha oli ollut talossa jo iät ja ajat ja alkanut loppukesästä vanhemmiten oikutella. Hellanlevyt olivat lämmenneet miten sattuu, kuumentuneet ylenmäärin tai sitten eivät ollenkaan. Kun uunin vastuskin oli alkanut pitää outoa ritinää, oli perhe yksimielisesti tullut tulokseen, että vanha palvelija oli syytä päästää täysin palvelleena eläköitymään.
Uuden lieden etsintä olikin ollut sitten oma haasteensa: niitä tuntui olevan ties minkämoisia. Oli perinteisiä malleja, oli keraamisia tasoja, induktioliesiä, kiertoilmauuneja… Äiti oli olettanut tuntevansa ruuanlaiton salat varsin kohtuullisesti, mutta myyjien innokkaita puheita kuunnellessa hän oli kokenutkin olevansa varsin tietämätön ja ennen kaikkea aivan pihalla kaikista liesien moderneista ruuanlaittoa helpottavista ominaisuuksista. Fiksuimmat liedet kuulemma keskustelivat langattomasti sensorin välityksellä valmistuvan ruuan kanssa kulloisenkin lämpötilan sopivuudesta ja säätivät sitä tarpeen mukaan portaattomasti. ”Luultavasti tuollainen liesi sitten syökin valmistuvan ruuan itse”, äiti ajatteli mielessään… Rajansa kaikella – aivan niin moderni ruuanlaittaja hän ei edes halunnut olla.
No, lopulta ratkaisu oli saatu tehdyksi ja kotiin oli tullut uusi asukas: induktioliesi (mitä myöten talon kattila- ja pannuvanhuksetkin saivat yllättävän komennon eläkepäiville), jossa oli myös kiertoilmatoiminto. Kyseinen toiminto oli osoittautunut käteväksi ominaisuudeksi. Samalla kertaa sai paistettua ruokia useammassa kerroksessa ja tätä ominaisuutta äiti ajatteli hyödyntää myös torttujen paistossa. Uuniin menivät kerralla kaikki neljä pellillistä!
On tämä näppärää, äiti ajatteli tyytyväisenä ja laittoi kahvin tippumaan. Ovikello soi samassa ja tytöt tulivat kotiin vierailuiltaan. Heillä oli ollut oikein mukavat yökyläilyt kavereidensa luona ja iloinen puheensorina täytti eteisen. Äiti ripusteli tyttöjen rupattelua kuunnellessaan näiden ulkovaatteita kuivauskaappiin: ulkona oli näemmä alkanut räntäsade ja tuolla lyhyelläkin kävelymatkalla tyttöjen takit olivat kastuneet läpikotaisin.
Samalla äidin kännykkä piippasi. Kukahan sieltä nyt… No, ei kukaan: lähikauppa oli lähettänyt sähköpostiin mainoksen erikoistarjouksistaan ja muutaman vinkin joulun ruokatarjoiluihin… No, voisihan noita käydä katsomassa… Äiti eksyi lukemaan piparkakkujäätelön reseptiä ja sitten vastaan tuli kiinnostavalta vaikuttava glögiporkkanaohje…
Samassa palohälytin ulvaisi keittiössä kaikkien desibeliensä voimalla. Hirvitys! Tytöt ryntäsivät huoneistaan, Nalle haukkui raivoisasti, kissat katosivat makuuhuoneen sängyn alle välittömästi.
Tortut!!
Äiti ryntäsi keittiöön ja nappasi liesituulettimen täysille! Kinnas käteen ja pellit pois uunista!
Lopputulema oli jokseenkin surullinen… Torttujen väri vaihteli syvänruskean ja tummanpuhuvan mustan välimaastossa… Osan lehtevyys rakentui hiilestymisen varaan… Yksikään ei vaikuttanut syötävältä…
Samassa kahvinkeitin kurahti viimeiset vesitilkat suodattimesta. Kaikki valmista.
Äidin teki mieli sanoa muutama valittu sananen itselleen! Että pitääkin aikuisen ihmisen unohtua kännykän ääreen – kyllähän hänen pitäisi tietää, että torttuja täytyy vahtia koko ajan, herkeämättä. Sen verran helposti ja nopsaan ne kärvähtävät.
No, kuppi kahvia parin juustolla päällystetyn ruisleivän kera – niillä eväillä sitä jaksaa tarpoa lähikauppaan katsomaan niitä tarjouksia, äiti mietti pureksien varsin pontevasti leipäänsä. Tuleepahan samalla otettua muutama paketti lisää torttutaikinaa ja -marmeladeja.
Niistä on niin kätevää nykyään leipaista tortut joulupöytään…
