Oli tullut aika valmistella joulukortit postitettaviksi. Osa korteista oli ostettu kaupasta, muutamia – läheisimmille postitettavat – vielä tehtäisiin omista enemmän tai vähemmän jouluisista valokuvista. Itse tehtyjen korttien osalta oli tänä vuonna jo ansioitunut Lotta, joka oli aiemmin uskomattoman kärsivällisesti jaksanut näperrellä kartonkipukkeja korttipohjiin. Lotta halusi viedä itse tekemänsä kortit parhaalle kaverilleen ja mummolle ja papalle. Oman eskariryhmänsä jäsenille hän laittaisi ”tavalliset” joulukortit, iloisia tonttuja ja kissoja tonttulakit päässä – näitä hän juuri pontevasti allekirjoitti.
Äiti kirjoitti joulutervehdyksiä valmiisiin kortteihin. Rasmus puolestaan liimasi valokuvia korttipohjiin ja antoi ne Nooralle täydennettäviksi joulurunoilla ja -tervehdyksillä. Nämä kortit olisivat varmasti mieluisia isovanhemmille, tädeille ja sedille sekä kummeille. Välillä pidettiin kaakaopaussi ja taas jatkettiin. Valmiiden korttien pino kasvoi kasvamistaan ja lopulta urakka oli valmis.
”No niin, se oli siinä. Kiitokset avusta – äkkiähän tästä selvittiin. Vien nämä huomenna postiin ja se on sitten sitä myöten selvä”, äiti touhusi. ”Minä voin kirjoittaa osoitteet noihin kirjekuoriin, menkää te vain jo omiin hommiinne.” Lapset kolistelivat huoneisiinsa ja kohta Lotan huoneesta alkoi kuulua töminää ja Nallen iloista haukkumista.
Äiti otti osoitekirjan ja kirjekuoripinon ja ryhtyi kirjoittamaan osoitteita. Kortti toisensa jälkeen sujahti kuoreen. Kuori kiinni, postimerkki kuorenreunaan – ja seuraava!
Isä tuli kotiin. ”Mitäs täällä?” hän huhuili jo ovella ja kurkisti kohta keittiöön. ”Ai, joulukortit – taitaa tosiaan olla jo aika ne lähettää… Minkäslaisia kortteja tänä vuonna?” isä kysyi ja nappasi lähimmän kortin käteensä. Kovin montaa niitä ei enää ollutkaan jäljellä…
Äiti kertoi iloisesti Lotan askarteluista ja miten Noora ja Rasmus olivat tulleet mukaan auttamaan. Hänen iloinen rupattelunsa keskeytyi isän ykskantaiseen toteamukseen: ”Ei näitä voi lähettää!” Äiti oli ihmeissään, mitä siippa nyt horisi? ”Miten niin ei voi lähettää? Ihan nättejä kortteja ne ovat! Ei niissä ole mitään vikaa!” ”No, tätä ainakaan ei voi lähettää” isä totesi ja ojensi kortin äidille.
Kortti olisi ollut menossa isän veljelle ja tämän avokille. ”Ottavat vielä tosissaan tuon…” isä sanoi ja lompsi jääkaapille hakemaan syömistä. ”Mitä sinä nyt selität!” äiti ihmetteli ja tutki korttia. Siinä oli tunnelmallinen valokuva mökiltä, Noora oli tekstannut siististi jouluisen runon kortin taakse ja kirjoittanut vielä joulutervehdyksen heiltä kaikilta. ”Mitä tässä nyt on…?” äiti oli aivan äimän käkenä. ”Luepa se runo” isä kehotti ja katosi jääkaappiin. Selkämys näytti hytkyvän kuin naurusta.
”Taivas tummuu jouluyönä, tähdet loistaa valovyönä. Toivon sulle tonttuin taikaa, onnea ja joulunaikaa. Terveisin… No, mikä tässä nyt on niin outoa? Vähän ehkä erikoinen jouluruno, mutta Noora sen laati ja…” äiti kysyi silmät ymmyrkäisinä. ”Katsopa tarkemmin… Nooralla on tainnut tulla vähän turhan iso väli tuon viimeisen n-kirjaimen eteen…” Isä hekotteli jo ihan avoimesti.
”Ei hyvänen aika!” Nyt vasta äiti tajusi Nooralle taatusti tahattomasti aiheutuneen kommähdyksen. ”Ei tätä voi lähettää – ei tätä voi korjatakaan! Tai no, ehkä tämän nyt voisi sinun veljellesi ja hänen morsmaikulleen laittaakin… Tai ei sittenkään… Onko täällä ylimääräistä korttia…” äiti hekotteli ja penkoi korttikasaa. Kyllä siellä pitäisi olla ylimääräisiä…
”Juu…” isä selaili pöydällä olevia kortteja, ”Näissä ei tulkinnanvaraisuutta ole, mutta mites nuo jo suljetut kuoret? Otetaanko riski?”
Äiti kalpeni hieman: ”Ei takuulla oteta! Jos näitä ei saa avattua ja suljettua siististi, niin tarvittaessa haetaan vaikka uusia kirjekuoria kioskilta, mutta jokaikinen kortti tarkistetaan nyt!”
Kun 38 kuorta oli avattu, äiti ja isä saattoivat todeta, että muita toimintakehotteita ei olisi ollut lähdössä suvulle ja tuttaville…
”Harmi”, isä totesi, eikä äiti ollut täysin varma, oliko tämä tosissaan…