”Äiskä, hei!” Isän hihkaisu kuului keittiöstä. ”Kun veit ne kortit postiin, niin muistitko lähettää samalla sen isotädin joulupaketin?” ”Juu, muistin – kävin ruokatunnilla postissa. Kiitos, muuten, että olit sen jo paketoinut valmiiksi! Se oli ihan nätti paketti.” Äidin ääni kuulosti kiireiseltä. Hän tuntui järjestelevän eteisen vaatteita pursuavaa vaatenaulakkoa vähän tyhjemmäksi…
”Ööh, kiitosta vaan, mutta en minä ollut sitä paketoinut”, isä totesi vähän empivästi. ”No, kyllä se paketissa oli”, äiti ilmestyi keittiön ovensuuhun. ”Siinä oli sellainen hauska jouluinen paperi, jotain tanssivia joulupukkeja tai sellaista… Vähän ehkä kornia isotädille, mutta kyllä se oli ok.” ”Juu, mutta kun minä en ollut sitä paketoinut”, toisti isä ja marssi eteisen ”pakettikaapille”.
Kohta isä kääntyi ympäri. Kädessään hänellä oli marketin muovikassi, josta hän nosteli pienen pöytäliinan, serviettejä ja pari kynttilää… ”Mitäs nuo ovat?” äiti kysyi hämmentyneenä. Isä näytti huonovointiselta, kalpealta ainakin. ”Isotädin joulutervehdys.”
Äiti ei ymmärtänyt mitään.
”No, sanoit aamulla, että lahja on eteisen kaapissa… Mikä se paketti sitten oli, jonka vein postiin ja lähetin hänelle?” hän kysyi.
Isä nielaisi ja näytti, jos mahdollista entistä vaivaantuneemmalta. ”Luulen”, hän aloitti, ”että se oli sinun joululahjasi… Otit vahingossa väärän paketin.”
”Ai?” Äidin pääkopan sisäinen raksutus kuului metrien päähän. ”No, se nyt lähti sitten… Mitä siinä sitten oli?”
”No, ei nyt niin ihmeitä…”
Tässä vaiheessa äidin epäluulot heräsivät ja hän tivasi vastausta: ”Älä nyt yritä! Siinä oli jotain, sano nyt, mitä siinä paketissa oli!!?”
”Se oli sellainen… vaate… siis, sellainen yöpuku. Siis vähän niin kuin ’sellainen’ yöpuku…”
Oli äidin vuoro kalveta. ”Älä vain sano, että minä lähetin isotädille ’sellaisen’… yöpuvun?”
”Niin siinä taisi käydä. Ajattelin yllättää sinut… Kun on hääpäiväkin tulossa ja…” Isä nikotteli selvästi.
”Ja minä lähetin isotädille sellaisen yöpuvun!!” Äidin ääni alkoi hipoa hysteriaa. ”Ja isotäti, tiedät varsin hyvin, millainen hän on! Uskovainen ihminen ja niin… niin… hillitty aina ja… ja… Millainen asu se oli?!”
”Noo… Ei se oikeastaan nyt niin erikoinen ollut… Se oli sellainen… punainen ja musta… Ei se nyt niin paha ollut. Siinä oli pikkuisen sellaisia tupsuja ja vähän pitsiä ja satiinia ja… No, kyllähän sinä tiedät!”
”Enkä tiedä!” äiti pamautti. ”Mistä ihmeestä sinä kuvittelit, että minä sellaisia tasseleita pitäisin? Tai pitsejä tai…”
”…satiineja?” isä ehdotti.
Äidin ilmeestä oli vaikea saada selkoa. Äärimmäinen epätoivo vaihteli kiukun ja huvittuneisuuden välillä… Tilanteelle ei kuitenkaan enää mitään voinut – tapahtunut, mikä tapahtunut. Se siitä. Tämä joulu oli tässä. Isotäti ei luultavasti puhuisi hänelle enää ikinä. Mitään. Tokko antaisi anteeksi eläessään… Hautajaisiin olisi turha yrittää – täti vaikka viimeisenä tekonaan nousisi heristämään hänelle – mokomalle paheelliselle – sormeaan!
Isä alkoi jo hihittää… ”Sinäkin siinä, mitä naurat!? Tämä on ihan kamalaa…” äiti voihki.
”Ajattelin tässä vaan isosedän ilmettä, kun täti avaa paketin…”
Isä oli nopeampi: kun äidin kädessä ollut pipo tömähti seinään, isä oli jo olohuoneessa.