Talo oli tuoksuva ja puhdas ja takkaimuriepisodikin unohdettu. Siivousfirma oli tehnyt sen verran hyvää työtä, että äiti oli miettinyt puolivakavissaan sen ottamista uudeksi jouluperinteeksi. Isä oli varovaisesti pidättäytynyt kommentoimasta ja häipynyt pian vähin äänin viemään vanhaa takkaimuria paikallisen kodinkoneliikkeen kierrätyspisteeseen… Oletettavasti hän kotiutuisi uuden imurin kera.
Nyt oli aika laittaa vanhat tutut joulukoristeet paikoilleen. Lapset hakivat varastosta omat laatikkonsa, joihin he olivat keränneet kaikki vuosien saatossa kertyneet koristeensa. Näyttipä mukana olevan jokaikinen vanha avattu joulukalenterikin… Suklaat oli syöty, mutta jouluisina tauluina ne tuntuivat käyvän edelleen. Lotta ainakin sisusti huoneensa kalentereilla – taisipa hän saada täydennystä kokoelmaansa vanhemmilta sisaruksiltaankin. Sen verran vakuuttavalta hänen huoneeseensa kertynyt kalenterikokoelma vaikutti.
Äiti laitteli kyntteliköt ikkunoille ja muut jouluvalot tutuille paikoilleen. Pöydille vaihtuivat jouluiset liinat ja kynttilät (joita ei koskaan ollut raaskittu polttaa…). Eteisen lipastolle rakentui piparkakkutaloista joulukylä saaden koristeikseen Lotan tekemän koristekuusen ja muuta jouluista rekvisiittaa. Muutama ledikynttilä vielä tuikkimaan – asetelmasta tuli loppujen lopuksi varsin jouluinen.
4-vuotiaana saamansa vanhan joulupukkinuken äiti istutti sohvannurkkaan – aatonaattona se saisi siirtyä kunniapaikalle kuusen juurelle. Siinäpä tomera pukki saisi jälleen arvokkaasti vartioida talonväen jouluviettoa.
Ja muut koristeet… Olkitähdet, enkeli- ja tonttukoristeet, joulukellot… Kaikki yksi toisensa jälkeen etsiytyivät paikoilleen. Talo alkoi näyttää tutun jouluiselta.
Sitten se isompi urakka: keittiön ja olohuoneen jouluverhot. Arkiverhot oli jo eilen irroiteltu ja viety pesuun – nyt tyhjät tangot odottivat jouluisia vieraitaan.
Ensin keittiö. Iloiset tonttukapat siirtyivät nopsaan paikoilleen ja keittiön ilme muuttui kertaheitolla. Tämä hoituikin sukkelaan… Verhot olivat kevyet ja helpot käsitellä. Äiti tiesi kokemuksesta, että olohuoneessa hän ei pääsisi aivan niin helpolla…
Olohuoneen ikkunat olivat korkeammat ja verhoillakin oli painoa: niiden ripustelu alkaisi nopeasti tuntua hartioissa. Äidillä välähti: hän levittäisi verhot sohvalle ja kiinnittäisi verhopidikkeet niihin valmiiksi. Sitten hän irrottaisi verhotangon kannakkeistaan ja pujottaisi sen pidikkeiden renkaisiin. Sitten vain kerralla koko komeus paikoilleen.
Tuumasta toimeen. Verhot oli nopeasti levitetty sohvalle ja sen selkänojalle. Ja samassa tuli vastoinkäyminen numero yksi: Musse-kissa, joka oli varjona seurannut kantapäillä koko koristeluoperaation ajan, tulkitsi levitetyt verhot itselleen tarkoitetuksi ”seikkailupuistoksi” ja singahti verhoihin riehumaan. Käpälät ojossa se tuntui etsivän hiiriä verhojen alta, pyöri ja hääri silmät palaen verhoilla riekkuen sohvan laidalta toiselle. Äidin komennot eivät menneet perille: se hiiri oli yksinkertaisesti pakko löytää ensin! Vasta, kun äidin kädet lähestyivät uhkaavasti napatakseen riehuvan kissan kiinni, Musse suostui luovuttamaan ja ryntäsi häntä paksuna huoneesta.
Äiti huokaisi – onneksi Musse oli sen verran lyhytkarvainen, että siitä ei kovin paljoa lähtenyt irtokarvaa: verhot näyttivät vielä siisteiltä. Kissakin näytti hieman rauhoittuneen. Musse oli tullut takaisin ja istui nyt olohuoneen kynnyksellä häntä vielä vähän viuhtoen äskeisen tiukan taiston tiimellyksestä kiihtyneenä. Muutoin se näytti jo tavanomaisen tyytyväiseltä itseltään.
Äiti kokosi verhot tangon keskiosaan ja kiipesi keittiöjakkaralle. Toinen pää verhotangosta napsahti kiinnikkeeseen kertakoetuksella – toinen pää haki vähän paikkaansa, mutta asettui sitten sekin aloilleen. Äiti huoahti tyytyväisenä: miksi hän ei ollut keksinyt tätä aiemmin. Nyt vielä levitellään verhot paikoilleen ja kaikki on valmista.
Samassa harmaa salama ponkaisi nojatuolin kautta suoraan verhoihin ja alkoi kynnet rapisten kiivetä niitä pitkin ylös kohti tankoa. ”MUSSE!! EI!” ehti äiti parkaista ennen kuin verho rapisten irtoili kiinnikkeistään ja romahti puolittain lattialle… Kissa oli siinä vaiheessa jo karannut tassut sutien yläkertaan…
Äiti tuijotti mieli tyhjänä miltei yhtä tyhjää tankoa. Toinen verhoista oli paikoillaan, kuten pitikin; toinen repsotti kahden kiinnikkeen varassa kynsittynä ja surkeana. No, Musselle oli tullut vähän liikaa uutta yhdelle päivälle: kaikki koristeet ja touhuilut olivat vieneet uteliaan karvakuonon mielen ilmiselvästi ylikierroksille. Ei sitä voinut tästä syyttää.
No, verho irti, puistelu, höyrytys silitysraudalla – verho siistiytyi silmissä. Hyvä tästä tulee. Sitten varmistus, että Musse ei ole näköpiirissä ja – lopulta – verho takaisin tankoon. Tällä kertaa ihan perinteisesti keittiöjakkaralla kiinnikkeisiin kurkotellen.
Eihän tässä käynyt lopulta kuinkaan. Äiti muisteli lukeneensa jonkin perheen jouluepisodista, jossa joku vääräleuka perheenjäsen olisi sitonut tähtisädetikun perheen kissan häntään (mikä pöhelö, äiti ajatteli) seurauksella, että siinä rytäkässä olivat revenneet verhot ja kai osin palaneetkin, puhumattakaan, mitä kaikkea muuta sotkua kissa oli aiheuttanut ennen kuin tikku oli palanut loppuun tai irronnut hännästä. Äiti ei ollut aivan varma tarinan todenperäisyydestä, mutta siihen nähden…
Aika vähällä tässä päästiin.