”No niin…” äiti totesi. ”Eiköhän sitten aloitella. Tässä pitäisi nyt hoitaa tänään… Jaa, mutta missäs se lista on?” Äiti etsi keittiön läpikotaisin, mutta muisti sitten jättäneensä listan eteisen lipastolle. Hän haki sen ja luki: ”pihakoristeet”.
Jaa-ah… Ulkona oli jo aika hämärää ja pimeys laskeutuisi hyvinkin tunnin sisään. Miten he ehtisivät hoitaa kaiken…? Lisäksi lumettomuus häiritsi ”tunnelmaa”: maa oli vielä varsin musta ja paljas; jäälyhtyjä nyt ei ainakaan saisi vielä tehtyä. Mutta muutoin… No, hommat hoituvat tekemällä!
Perhe laittoi ulkovaatteet päälle ja suuntasi pihamaalle. Nalle tuli innosta haukkuen mukaan ja syöksyi suoraan marjapensaiden keskelle nuuhkimaan uusimpia tuoksuja.
Isä suuntasi pihavarastoon ja tuli kohta takaisin ison muovikorin kanssa. Sieltä hän nosteli värivaloja ja perinteisiä tallilyhtyjä: ”Käyn vielä myöhemmin erikseen läpi nuo etupihan ulkovalot ja tsekkaan niistä pois ne huonokuntoiset, mutta mihinkäs nämä värikkäät laitetaan?” hän kysyi, vaikka varsin hyvin tiesi, että värivaloilla oli se tuttu, aivan erityinen, perinteinen paikkansa.
Isä ja Lotta ottivat värivalot ja jouluisen punaisen lyhdyn ja lähtivät leikkimökin koristeluun. Rasmus ja Noora menivät pujottelemaan viime jouluna hankitut, etupihan pylvästuijaan kuuluvat perinteiset valoköynnökset. Pihassa ei ollut yhtään kuusta, joten tuija sai heillä toimittaa joulukuusen tehtävää. Sellaiseen vanha tuija sopikin vallan mainiosti: se oli hyvinkin jo yli 3-metrinen ja tuuhea kuin mikä!
Äiti keräili korista lyhtyjä ja lähti ripottelemaan niitä pihalle: Vanha kaivo sai kannelleen ison tallilyhdyn; pation kukkaruukkujen keskelle tuli yksi lyhty valaisemaan ruukkuihin istutettuja kanervia; pihan perällä olevan suuren kiven päällä oleva vanha majakka sai rinnalleen toisen valonlähteen… Sitten keinu ja piha-allas… Yksi toisensa jälkeen lyhdyt löysivät tutut paikkansa – jouluna kynttilät sitten sytytettäisiin lyhtyihin.
Äiti sai osuutensa hoidettua ja meni katsomaan, miten leikkimökin koristelu eteni. Kaikki alkoi olla sielläkin valmista. Värikäs valoköynnös kiersi katon ja kuistin reunaa ja kuistille oli ripustettu Lotan lyhty tuomaan valoa pimeneviin talvi-iltoihin.
Rasmus ja Noorakin olivat saaneet urakkansa valmiiksi ja tulivat leikkimökin luo. ”Homma selvä”, he totesivat kuin yhdestä suusta. ”Hyvä juttu, eihän tässä mennyt kuin yksi huiskaus – tämän päivän urakka on selvä. Voidaan lähteä laittamaan vaikka sauna päälle”, äiti totesi.
”Missäs Nalle on?” isä kysyi. ”Tässähän se on pyörinyt koko ajan…” äiti sanoi ja tajusi samalla, ettei ollut nähnyt koiraa vähään aikaan. ”Nalleee…” Noora jo huuteli, mutta Nallen vastaushaukkua ei kuulunut. Merkillistä! Yleensä Nalle oli aina siellä, missä muutkin. Se kiersi aina ahkerasti perheenjäsenen luota toisen luo – piti koko ajan vahtia, että hänen ”laumansa” oli koolla – mutta nyt kukaan ei muistanut nähneensä koiraa vähään aikaan.
Kaikki lähtivät etsimään. Piha oli varsin pian kierretty, mutta Nallesta ei näkynyt hännän huiskaustakaan. ”Ei tämä kyllä ole nyt yhtään Nallen tapaista…” isä mutisi kieltämättä vähän jo huolestuneena. ”Tokko se on tuonne päätiellekään lähtenyt, mutta käyn katsomassa!” Rasmus lähti isän mukaan, kun perheen naisväki kiersi pihan vielä kertaalleen kurkistellen samalla naapureidenkin puolelle.
Ei tulosta – Nallea ei näkynyt.
Pikku-Lottaa Nallen katoaminen huolestutti kovasti – itkukaan ei ollut enää kaukana…
”Hei, oliko tuo Nalle!?” Rasmus huudahti yhtäkkiä. Aivan pihan takaosassa, lähellä metsän ja niityn reunaa vilahti jotain vaaleaa, joka saman tien katosi norjanangervopensaiden sekaan. Rasmus lähti juoksemaan… Muut lähtivät perään.
Rasmus oli jo ehtinyt pensaiden luo ja pujotteli itseään niiden keskelle. ”Nalle, mitä sinä… Nalle on täällä!” hän huusi muille. Pensaiden keskeltä kuului epämääräistä rasahtelua. Rasmus selvästi koetti päästä syvemmälle. Yhtäkkiä kuului Nallen ärhäkkä haukahdus jota säesti peräti pieni murahdus. Rasmus komensi koiraa napakasti.
”Mitä siellä tapahtuu?” isä kysyi ja katseli jo arvioivasti tiheää pensaikkoa. ”Tarvitsetko apua? Onko Nalle kunnossa vai miksi se murisee?”
Rasmus ei vastannut. Pensaiden keskeltä kuului edelleen epämääräistä kahinaa ja oksien ratinaa. Nalle haukkui kiivaasti. Lopulta äänet alkoivat lähestyä pimeydestä ja muut pidättivät hengitystään – mitä siellä tapahtui!?
Rasmus ilmestyi pensaiden keskeltä oksan raapaisema naarmu poskellaan. Nalle pyöri koko ajan hänen jaloissaan ja hyppi ja vinkui tavoitellen Rasmuksen kädessä olevaa esinettä.
”Nalle oli hautaushommissa”, Rasmus virnisti. ”Taitaa tosiaan olla joulu tulossa”, hän totesi ja nosti esille ison punaisen tonttulakin. Se oli varsin tuhriintunut ja sen vaalea karvareunus ja tupsu olivat multaiset, mutta… Kieltämättä, aivan aito tonttulakki se oli.
Perhe katseli lakkia sanattomana: mistä ihmeestä Nalle oli sen löytänyt? Se, että se oli hautaamassa ”saalistaan” ei ollut mitenkään poikkeuksellista – Nallen kätköjä löytyi milloin mistäkin – mutta… Tonttulakki? Ei aivan tavallinen saalis.
”No, eipä tuon lakin kohtalo taida tässä ihmettelemällä selvitä”, isä pohti. ”Eiköhän lähdetä jo sisälle.” Lotta pysytteli tiiviisti isänsä vieressä ja tähyili pitkään ja hieman huolestuneena metsän reunaan. Hänen ajatuksensa oli sangen helppo arvata…
Nalle oli tuonut lakin metsästä – siellä oli siis ollut tonttu… Tai jopa tonttuja… Oliko Nalle ryöstänyt joulupukin tontulta lakin? Tämä ei ollut ollenkaan hyvä juttu Nallen kannalta…
Ei ollenkaan!
Jään odottamaan tarinan jatkoa……. ?
?