”On tämäkin”, äiti hymähti itsekseen, ”ei riitä, että on kinkku – pitää laittaa vielä kalkkunaakin!” Toisaalta, jos äidin mielipide olisi ratkaissut, kinkusta oltaisiin ehkä luovuttu jo aika päiviä sitten. Tai ehkä ei sittenkään… Valinta oli vaikea: kalkkuna oli kevyttä ja maistuvaa, mutta perinteinen siankinkku… No, kyllä se kuului joulun makumaailmaan. Ehdottomasti. Sittenkin.
Kalkkuna oli tullut puolivahingossa perheen jouluruokaperinteeseen: isän setä oli aikoinaan kasvattanut kalkkunoita ja laittanut aina jouluksi kalkkunapaistin joulutervehdykseksi nuorelle parille. Äiti muisti vieläkin inhosta värähtäen, kuinka hän oli ensimmäisenä yhteisenä jouluna koettanut valmistaa kalkkunan kaikkien ”taiteen sääntöjen” mukaan ja täyttää sen hedelmillä, yrteillä ja voilla. Hän oli paistanut sen niin huolellisesti kuin osasi. Joulupöydässä kalkkuna oli sitten leikattu – ja sen sisältä olivat vierähtäneet vatsaan pakatut kaula, maksa ja kivipiira. Kuin jostain tieteiskauhuelokuvasta… Sinä jouluna ei kalkkuna ollut maistunut oikein kenellekään.
Seuraavana kylläkin ja jokaisena siitä lähtien. Sedän luovuttua tarhoistaan oli kokonaisen kalkkunan tilalle tullut kaupasta hankittu kalkkunan filerulla, joka olikin osoittautunut helpoksi, mutta ihan yhtä maistuvaksi vaihtoehdoksi.
Äiti hyräili hiljalleen ja nosti kypsäksi muhineen kalkkunapaistin uunista. Paisti sai hetken huilata lieden päällä kunnes äiti poisti sen ympärillä olleen verkon. Paisti oli varmaan paras viedä vähäksi aikaa terassin pöydälle jäähtymään ja sen jälkeen sitten odottelemaan joulua kellarin kylmävarastoon. Ulkona oli sen verran pakkasta, että terassilla se jäähtyisi kaikkein nopeimmin.
Tuumasta toimeen. Kalkkuna kylmään ja takaisiin hommiin: vielä oli monenmoista tehtävää hoidettavana… Aika riensi kuin siivillä.
”Äiti!” Eteisestä kuului kesken kaiken Lotan huuto. ”Nalle on kipeä!”
Äiti riensi eteiseen. Normaalisti touhukas ja iloinen koira makasi puuskuttaen eteisen oven edessä. Se ei edes häntää heiluttanut. ”Nalle, mikäs sinulla…” äiti hätäili ja tutki koiraa varovaisesti. Nalle uikutti hieman. Sen hengitys oli jotenkin vaivalloista ja raskasta. ”Lotta, hae isä – isä on autotallissa!” Lotta oli selvästi säikähtänyt ja kipaisi saman tien matkaan. Äiti jatkoi Nallen tutkimista ja kohta isä ja Lotta tulivatkin juoksujalkaa paikalle. Isä oli selvästi huolestunut kalakaverinsa voinnista. ”Mikäs pojalla…?” isä kyseli ja kumartui silittämään koiraa. Nalle jaksoi vain hieman heilauttaa häntäänsä ja makasi sitten taas apattisena aloillaan.
”Pitääkö se lähteä viemään eläinlääkäriin?” äiti kyseli. ”Onko tähän aikaan mikään paikka aukikaan, kello on jo aika paljon… Missä on päivystävä eläinlääkäri?”
Alkoi pikainen päivystävän klinikan etsintä – pitäisi ajaa naapurikuntaan asti… 20 kilometrin ajomatka, mutta ei voi mitään – Nalle oli saatava hoitoon! Noora ja Rasmus kotiutuivat sopivasti ja saivat tilanneraportin. He jäivät kotiin Lotan seuraksi, kun vanhemmat kantoivat valittavan koiran autoon ja lähtivät ajamaan kohti eläinklinikkaa. Kumpikin mietti syntyjä syviä: Nalle oli ollut perheessä jo yli kolme vuotta ja se oli perheenjäsen siinä missä kuka tahansa heistä. Jos Nallelle tapahtuisi jotain… ja oli joulukin… Miten lapset… Kumpikaan vanhemmista ei halunnut ajatella asiaa sen pidemmälle. Nalle makasi auton takapenkillä ja aina auton ajaessa johonkin kuoppaan tai töyssyyn se vinkaisi tai uikutti tuskaisesti. Sillä selvästi oli kipuja.
Matka taittui, vaikka jokainen kilometri tuntui ikuisuudelta. Vielä oli matkaa muutama…
Kesken huolestuneen hiljaisuuden äiti nyrpisti nenäänsä, vilkaisi mieheensä ja tokaisi suoran kysymyksen – nyt ei ollut syytä hienostella: ”Pieraisitko sinä?”
Kysymys ei sopinut tilanteeseen millään lailla, mutta oli sinänsä ymmärrettävä: karmea haju täytti auton. ”Aioin juuri kysyä sinulta ihan samaa. Tai siis… En pieraissut”, isä totesi vähän ärtyneenä ja painoi kaasua. Toivottavasti he ehtisivät ajoissa.
Samalla uusi ja, jos mahdollista, entistä äitelämpi aromi levisi autossa. Sitten kuului hillittyä turinaa. ”Nalle!” ”Kakkasiko se autoon?” isä kysyi. Äiti vilkaisi selkänojan yli takapenkille. ”Ei. Se, tuota, piereskelee…” ”Häh!?” ”Se piereskelee”, äiti toisti ja seurasi silmä tarkkana koiraa, joka korjasi asentoaan takapenkillä. Kuului uusi vähän terävämpi pörähdys, jonka jälkeen Nalle kampesi itseään parempaan makuuasentoon.
”Nalle näyttää muuten vähän pirteämmältä…” äiti totesi epävarmasti.
Samassa he ajoivat eläinklinikan pihaan. Isä meni nostamaan Nallea syliinsä kantaakseen sen vastaanotolle, mutta heidän yllätyksekseen koira nousi itse seisomaan – vaivalloisesti tosin – ja hivenen kankeasti ja hitaasti käveli itse asemalle.
Vastaanotolla he joutuivat odottelemaan hetkisen ja Nalle tuntui virkistyvän hetki hetkeltä. Ei se normaalin iloinen ja touhukas Nalle edelleenkään ollut, mutta… Ehkä tässä ei kuitenkaan mitään kovin vaarallista ollut…
Lopulta he pääsivät vastaanotolle. Lääkäri kuunteli oireet ja tutki koiran huolellisesti. ”Hmmh…” hän totesi ja vanhempien sydämet jättivät lyönnin väliin. Mitä nyt??
”Nallen vatsa on aika pinkeä – onko se syönyt jotain erikoista?” ”Ei, ihan normaalit ruuat. Märkäruokaa ja vähän nappuloita. Iltaruokaa se ei edes ehtinyt vielä saada, kun jo lähdettiin tänne…”
”Ei tässä mitään muuta ole kuin että vatsa on aika täysi ja suolisto vähän kurahtelee. Se on ilmeisesti syönyt jotain ja vähän liikaa. Kertomanne pohjalta vaikuttaisi kuitenkin siltä, että parempaan päin tässä mennään, joten eiköhän sen uskalla viedä kotiin. Antakaa parafiiniöljyä, jos vatsa ei ala pian toimia, ja koettakaa lenkkeilyttää varovasti. Sillä on vähän tukala olo nyt, mutta pitäisi alkaa vähitellen helpottamaan. Jos olo ei sittenkään kohene tai kääntyy huonommaksi, niin ottakaa sitten heti yhteyttä uudelleen.”
Lääkärin sanat tuntuivat kaikuvan kuin jostain kaukaa… Äiti mietti pää savuten, mitä Nalle oli voinut mennä syömään: kaikki sen ruuat olivat kaapissa, jota se ei pystynyt itse avaamaan. Mitään ruokia ei ollut hellalla tai pöydässä…
Samalla äidillä välähti: kalkkuna!!
Pikainen soitto klinikan pihalta Rasmukselle vahvisti asian: terassilla olleesta kalkkunarullasta oli jäljellä enää murusia. Koko 1,5 kg:n filepala oli kadonnut…
Äidin ja isän katseet kääntyivät takapenkille kiivenneeseen Nalleen. Koira läähätti jo selvästi parempivointisena – ja hymyili koko naamallaan.
Kaasunmuodostus jatkui kaksi päivää…