Oli joulukuun 21. päivä, Tuomaan päivä ja ohjelmassa kauneimmat joululaulut. Päivä kului vielä listan mukaisissa jouluaskareissa, mutta iltapäivällä kiireet unohdettiin ja perhe suuntasi kaupungin pääkirkolle. Tämä oli heidän monivuotinen perinteensä: hyvä Tuomas saisi tuoda joulun joulun sävelten kera. Vaikka kuinka olisi kiirettä, niin tästä he pitivät kiinni. Rasmuskin, joka joka vuosi periaatteesta jurritti tilaisuuteen lähtemistä vastaan, osallistui.
Tänä vuonna väkeä tuntui olevan enemmän kuin aikoihin. He muutoinkin ehtivät hieman viime tingassa paikalle – parkkipaikan etsimisessä oli mennyt aikaa – ja kirkkosali näytti olevan varsin täysi. Äiti ja Noora löysivät paikat salin puolivälistä; isä jäi hieman taaemmaksi Lotan kanssa. Rasmus sanoi, että hän käy katsomassa, josko parvella olisi paikkoja, ja hävisi sen siliän tien.
Tilaisuus oli perinteikäs. Vanhat tutut joululaulut täyttivät kirkkosalin ja kuoron esitykset soljuivat puhtaina korkeuksiin. Mieli oli harras, olo rentoutunut. Kaikki kiire tuntui katoavan. ”Ja kaukana kavala maailma” äiti ajatteli olematta lainkaan varma, mistä moinen ajatus oli hänen mieleensä kummunnut.
Joulu tuntui suorastaan hiipivän lähemmäs ja lähemmäs ja mieli herkistyi odotukselle…
Tilaisuus päättyi pari tuntia myöhemmin. Perhe oli sopinut, että he tapaavat portilla. Äiti ja Noora olivat ensimmäisinä paikalla ja kohta sinne tulivat myös isä ja Lotta. Rasmusta ei näkynyt missään. ”No, hän sanoi menevänsä parvelle”, äiti totesi, ”Sieltä voi olla aika ruuhkaista päästä ulos. Odotellaan kaikessa rauhassa.”
Aika kului ja vähitellen ihmisvirta kirkon ovista ulos alkoi harveta ja lopulta se päättyi. Suntio tuli sulkemaan ovet ja hetken kuluttua kirkon valot sammuivat.
Rasmusta ei näkynyt, ei kuulunut.
Isä alkoi huolestua. Mihin se poika nyt oli kadonnut. Hän koetti soittaa Rasmukselle. ”Numeroon, johon soititte, ei saada yhteyttä…” Mitä hemm…mmskuttia, isä manaili. ”Puhelin on kiinni.”
Äiti mietti vaihtoehtoja. Rasmus oli – tälläkin kertaa – valittanut sitä, että hänen piti lähteä mukaan. Hän olisi paljon mieluummin mennyt Sampon luo käymään tai jäänyt kotiin pelaamaan. Ei kai hän ollut karannut kirkosta? Tuntuisi vähän uskomattomalta, mutta… Eipä Rasmusta missään näkynyt edelleenkään… ”Onko sinulla Sampon numeroa?” äiti kysyi isältä. ”Minkä Sampon…” isä aloitti, mutta älysi sitten. ”Ei ole”, hän totesi harmistuneesti. Sampon siskon Roosan numero löytyi kuitenkin Nooralta: Roosa oli Nooran luokkakaveri.
Soitto Roosalle ei kuitenkaan ratkaissut arvoitusta: Sampo oli kotona, mutta Rasmus ei ollut siellä edes käynyt.
Rasmuksen numero ei vastannut edelleenkään…
Vanhemmat alkoivat jo hieman hermostua. Tällainen käytös ei ollut lainkaan Rasmuksen tapaista. Olihan hän jo iso poika, eikähän kellokaan nyt aivan tavattoman paljoa ollut, mutta silti… Kadota nyt teille tietymättömille sanomatta mitään…
”Mitä me tehdään?” äiti kysyi neuvottomana, mutta eipä isällä ollut siihen vastausta. Noorakin oli huolestuneen oloinen ja pikku-Lotta katseli vanhempiaan silmät pyöreinä: missä oli Rasmus!
Puhelin oli edelleen suljettu…
”Ei kai tässä voi vielä tehdä oikein mitään…” isä mietti. ”Emme me voi tähänkään jäädä. Ehkä se on parasta mennä kotiin odottelemaan, että hän soittaa tai tulee sinne…”
Joululaulutilaisuuden harras tunnelma oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Perhe palasi huolestuneena kotiin – Rasmus ei ollut tullut sinnekään. Kului pari tuntia ja ilta alkoi olla jo pitkällä. Äiti mietti jo mielessään, että pitääkö tässä kohta ryhtyä soittelemaan Rasmuksen kavereille – noloa tieten sekin; eihän hän nyt enää mikään pikkulapsi ollut, mutta olihan tämä nyt tavatonta. Pian äiti oli jo valmis soittamaan poliisille, vaikka tiesikin, ettei siellä vielä ryhdyttäisi etsintätoimiin… Isän ilmeestä näki, että tämä kävi mielessään läpi samoja ajatuksia…
Puolta tuntia myöhemmin isän puhelin soi. Rasmus oli puhelimessa. ”Missä ihmeessä sinä oikein olet???” Isä suorastaan karjui helpotustaan puhelimeen.
”Ööö… Tota… mää oon kirkossa…” Rasmus totesi vähän levottoman oloisena. ”Voisittekos te tulla hakemaan mut täältä? Ja hommata jonkun avaamaan noi ovet…”
Äiti kuunteli Rasmuksen kertomusta kaiuttimen kautta. ”Siis missä sinä olet?! Kirkossa?? Mitä ihmettä sinä siellä teet – tilaisuushan päättyi jo tunteja sitten!” Helpotus vaihtui ärtymykseen palatakseen epätietoisuuden kautta taas helpotukseen.
”No, tota, mää menin tonne parvelle ja sitten… mää kai nukahdin.” Tämä ei sinänsä ollut yllätys: Rasmuksen unenlahjat olivat hyvin tiedossa. Hän, jos kuka, pystyi nukkumaan missä ja milloin tahansa. Mutta kirkossa ja joululaulujen keskellä? ”Eikö sitten kukaan herättänyt sinua, kun tilaisuus päättyi” äiti ihmetteli. ”No, ei, ei herättänyt, enkä mää kuullut, kun se tilaisuus päättyi ja… tota… Mää oon täällä nyt lukkojen takana. Näissä ovissa on joku tuplalukitus, enkä mää saa niitä auki sisältäpäin… Voisitteko te tulla nyt hakemaan?” Rasmus alkoi kuulostaa vähän levottomalta, mikä ei sinänsä yllättänyt: pimeä, ikivanha kirkkorakennus tuskin on paikka, jossa nuori kaveri haluaisi viettää iltaansa. Etenkään yksin.
Isä tarttui toimeen: ”Joo, tullaan. Soitan palokuntaan tai jos kirkolta löytyy jonkun vartiointifirman tiedot…” Isä harppoi jo eteiseen ja kohta ovi kolahti hänen jälkeensä. Auton ääni alkoi nopeasti etääntyä.
Tuntia myöhemmin auto kaarsi takaisin pihaan ja melko lailla nolostunut nuori mies saapasteli eteiseen huvittuneisuutta hykertelevä isänsä kintereillään. ”Mitähän tällaisessa tilanteessa kuuluisi sanoa”, äiti mietti ja ratkaisi pulman äideille tyypilliseen tapaan: ”Sinulla on varmaan nälkä? Otatko pari kinkkuleipää?”
”Joo… Kiitos”, Rasmus mutisi helpottuneena.
Isä aloitti saman tien kertaamaan tapahtumia: ”Eivät meinanneet vartiointiliikkeessä uskoa, kun soitin sinne, että siellä on nyt joululauluvieras unohtunut parvelle lauleskelemaan joululauluja…”
Rasmus puri hammasta. Jos hän yhtään perhettään tunsi, niin tästä seikkailusta hän saisi kuulla ainakin seuraavat 50 vuotta…