Jouluvalmistelut alkoivat olla loppusuoralla. Talo oli siistitty, jouluruuat viimeistelty – kinkkukin oli jo paistettu ja jäähdytetty ja äiti aikoi sen vielä kuorruttaa.
Perinteisesti sinappihuntuun oli laitettu konjakkisinappia, mutta tänä vuonna vanha tuttu merkki oli ollut loppu kaupassa. Korvikkeeksi ostettu oli jotenkin oudon miedon, suorastaan valjun oloista: väri oli hailea ja tuoksu kalvakka… Mitähän tästä tulisi…? Samassa äiti sai kuningasajatuksen: jos sinappiin lisäisi perinteistä vahvaa sinappia sekä vähän konjakkia…? Alkoholihan palaisi joka tapauksessa kuumassa uunissa pois, mutta jättäisi arominsa kinkun pintaan… Tuumasta toiseen: tummempaa sinappia sekaan, turaus konjakkia perään – ja vähän lisää vielä – ja reipas sekoitus. Tuunattua ja varsin vahvahöyryistä seosta lusikalla kinkun pintaan ja sitten vielä siivilöiden korppujauhoja: kinkku oli valmis uuniin kuortumaan. Uuni oli jo kuuma, joten sinne vain…
Kuului vain humaus, kun konjakkinen pinta hipaisi uunin kuumia vastuksia ja konjakki syttyi palamaan… Seuraavaksi alkoivat kyteä korppujauhot siltä osin kuin ne eivät olleet ehtineet kostua sinapista…
Ei näin voi käydä! Äidin mielessä ehti käydä jo vaahtosammutin, mutta onneksi liekit hiipuivat yhtä nopsaan kuin olivat syttyneetkin. Kinkku tosin näytti varsin mielenkiintoiselta: paikoin näkyi raakaa kuorrutusta, paikoin pinta oli täynnä kärvähtäneitä korppujauhoja… Äiti kaapi kaikessa hiljaisuudessa kuorrutteen kinkun päältä – eihän sitä edes huomaa, kun kinkku kuitenkin viipaloidaan – ja laittoi foliota kinkun suojaksi. Sitten hän nosti koko 6-kiloisen mötikän tarjottimineen syliinsä ja lähti jokseenkin ärsyyntyneenä viemään sitä kellarin kylmäkomeroon… Olkoon!! Tämä oli taas näitä päiviä!
Olohuoneeseen kuului vertahyytävä kiljaisu. Mitä tapahtui? Perhe ryntäsi äänen suuntaan – kellarin rappuihin. Isä työnsi lapset sivuun ja loikki raput alas. Äiti istui rappusten alapäässä lattialla tuskaisen näköisenä – kinkku tarjottimella sylissään. ”Mitä tapahtui, oletko kunnossa?” isä kyseli. ”Putositko rapuissa?” ”En pudonnut. Muuten vaan istun tässä huvikseni kinkku tarjottimella sylissä! Ääh, ei, liukastuin ja laskin liukumäkeä nuo halvatun raput ylhäältä alas asti! Hempskutti, kun sattuu…” ”Mutta kinkku pysyi ehjänä?” isä kysyi. ”Riippuu siitä, mitä kinkkua sinä tarkoitat!? Siankinkku on kyllä ehjä, mutta mistään muusta en sitten olekaan varma…” ”Pitääkö lähteä sairaalaan?” isä kysyi jo selvästi huolestuneena. ”Jos nyt ottaisit tämän kinkun ensin ja veisit sen kellariin.”
Isä teki työtä käskettynä ja palasi sitten katsomaan vaimonsa vaivalloista könyämistä pystyyn lattialta. Lapset tuijottivat epätietoisina rappusten yläpäästä – Lotta oli selvästi säikähtänyt ja tihersi pientä itkua. ”Ei, Lotta, mitään hätää – äiti vain liukastui rapuissa. Pitää olla varovainen…” Rasmus oli selvästi huolissaan ja möläytti hätääntyneenä aatoksensa julki: ”Kai me saadaan joulukinkkua jouluna?”
Äiti ei tiennyt itkeäkö vai nauraa. Häntäluuta juili ja tykytteli, mutta raajat tuntuivat toimivan – ehkä se tästä vielä… ”Juu, on kinkkua jouluna… Mennääs nyt tästä jatkamaan hommia.” Äiti vääntäytyi vaivalloisesti portaat ylös ja meni sohvalle pitkälleen – ehkä sittenkin parempi huilia loppupäivä…
Isän tuoman glögikupposen jälkeen olo tuntui jo paljon paremmalta.
Ja kinkku oli ehjä. Tai molemmat… Kai se sitten oli se pääasia. Äiti naurahti mielessään – kaikkea sitä pitääkin tapahtua.