Oli jo aatonaatto ja joulu lähestyi hetki hetkeltä. Tänään laitettaisiin kuusi ja koristeet paikoilleen.
Monta vuotta oli menty muovikuusella, mutta tänä vuonna isä oli lisännyt omaan joululistaansa aidon kuusen hankkimisen ja hakenut mökiltä sellaisen. Nyt hän parhaillaan asetteli sitä pihalla kuusenjalkaan. Nätin kuusen hän oli löytänytkin, vaikka välillä oli mietityttänyt koko hakureissulle lähteminen äkkinäisesti kiristyneiden pakkaslukemien vuoksi. Isä oli kuitenkin pukeutunut pilkkihaalareihinsa ja sullonut useamman välikerroksen sen alle – niillä oli kuulemma tarjennut hyvin. Nenänpää ja posket olivat olleet vähän kovemmilla… Mutta kuusi oli löytynyt ja odotti nyt vain tuontia paikoilleen.
Kohta isä kolusikin kuusen kanssa sisälle. ”No niin, tässä tämä nyt tulee – mihinkäs tämä laitetaan?” ”Eikö se ole se sama paikka kuin ennenkin?” äiti mietti. ”Siihen olohuoneen takan viereen. Odota – levitän sinne vähän sanomalehtiä alle, että ei tiputa vettä oksistaan lattialle…”
Kuusi löysi paikalleen ja sai jäädä siihen kaikessa rauhassa sulattelemaan oksiaan. Enimmät lumet oli karisteltu jo toissapäivänä pihamaalle ja varaston viileydessä kuusi oli saanut jatkaa sulamistaan. Iltaan mennessä se olisi jo täysin sula ja valmis koristeltavaksi. Äiti imuroi lattialle karisseet irtoroskat ja neulaset – illalla jatkettaisiin.
Puolihyhmeinen kuusi jaksoi kiinnostaa lemmikkejä. Kissat tosin vierastivat viileänkosteita oksia ja kiertelivät vain puun ympärillä tai kiipesivät kirjahyllyn päälle ihmettelemään moista outoutta. Kyllähän ne puut tiesivät – valjaslenkeillä piti kaikki tarjolle tulevat rungot raapia ja, jos mahdollista, kiipeillä alaoksilla. Tämä oli kuitenkin jotain erilaista… Piikkinen ja märkä… Ja miksi se oli sisällä? Parempi katsella vain kauempaa.
Nalle sen sijaan osoitti huomattavasti perinpohjaisempaa kiinnostusta puuta kohtaan. Se kiersi oksia ja runkoa ja nuuski kuusen jokaisen oksan. Nuuskuttelua jatkui siihen tahtiin, että vanhemmat alkoivat jo huolestua koiran touhuista. ”Nalle, tule pois. Anna kuusen olla!” isä komensi. Vaikutus oli hetkellinen. Kohta Nalle oli taas puun kimpussa. Mikä siinä nyt niin kiinnosti! Ei kai vain mikään toinen koira ollut merkinnyt puuta virtsallaan – se voisi selittää Nallen innostuksen. Perhe päätti seurailla, mitä tapahtuu… Toivottavasti Nalle ei menisi nostelemaan kinttuaan runkoa vasten…
Ei mennyt. Syy koiran käytökseen selvisi muutamaa tuntia myöhemmin. Perhe oli syömässä, kun huoneisiin alkoi levitä outo haju. ”Mikä täällä lemuaa?” kysyi ensimmäisenä Petrus. ”Onko lanttulaatikko paistumassa?” ”Ei tämä ole mikään laatikon haju…” isä ihmetteli ja kävi ensimmäisenä vilkaisemassa biojäteastiaa. ”Se on tyhjennetty – ei haju sieltä tule”, äiti totesi. ”Joku muu täällä nyt haisee!” Isä kiersi huoneet, kylpyhuoneen lattiakaivo oli putipuhdas, wc:t kunnossa… Mikä ihme…?
Lopulta isä päätyi olohuoneeseen. ”Kuusi haisee!” hän totesi ja muu perhe tuli toteamaan saman. ”Miten kuusi voi haista tuollaiselle, noin pahalle?” äiti ihmetteli ja kokeili oksaa. Samassa iso nippu neulasia valahti lattialle. ”Mitä ihmettä!?” Äiti kokeili toista oksaa ja lopputulos oli sama. Isä tarttui runkoon ja kopautti kuusta varovaisesti lattiaa vasten. Käytännössä kaikki neulaset irtosivat saman tien ja kuusi törötti alastomana paikallaan.
Kaikki tuijottivat hölmistyneinä kuusta ja toisiaan. Kuusen oli annettu sulaa rauhassa, sille oli annettu vettä… Silti se seistä törötti nyt jalassaan täysin paljaana heidän edessään. Oliko se sittenkin sulanut liian nopeasti ja puu oli nyt käytännössä kuollut ja kariseva? Ja haiseva…
Noora tointui ensimmäisenä hämmennyksestään. Hän kurotti olohuoneen pöydältä odottavista koristeista yhden joulupallon ja ripusti sen kuuseen. Hän katseli pää kallellaan lopputulosta – mikä ettei! Tuohan voisi olla ihan käyttökelpoinen idea… Äiti ja isä eivät kuitenkaan olleet järin innostuneita ajatuksesta. Kyllähän kuusessa pitää neulaset olla! Noora ei antanut periksi. He olivat kuusen kaataneet ja riistäneet sen kotikonnuiltaan. Heidän virheensä vuoksi se oli menettänyt neulasensa – ei sitä nyt sen vuoksi voinut hylätä! Jos se ei voi tässä olla, niin Noora veisi sen sitten omaan huoneeseensa.
Asiasta käytiin pienimuotoinen väittely, mutta Noora ei antanut periksi. Nooraa selvästi säälitti puuparan kohtalo ja hän valikoi koristeista sopivimmat suojaamaan paljaita oksia ja marssi ne ja kuusiraasu kainalossaan huoneeseensa. No, kaipa tuo haju tuosta haihtuisi. Isä marssi ullakolle ja tuli kohta takaisin vanhan tutun muovikuusen kanssa. No, vanhassa vara parempi – näillä mennään. Äiti lakaisi ja imuroi – jälleen – neulaset lattioilta.
Muovikuusi asettui aloilleen. ”Nyt koristelemaan” äiti totesi ja lapset tekivät mielellään työtä käskettyä. Isä laittoi valot ja latvatähden paikoilleen. Lapset asettelivat pallot ja nauhat… Kissat ilmestyivät jälleen paikalle ja käpälöivät – perinteiseen tapaan – alaoksille laitettuja palloja: heidän jouluhupinsa oli alkamassa. Vanha Jusukin innostui kuin pentu pallojen kolinasta.
”Kuusi näyttää valmiilta. Eiköhän mennä keittämään kahvit vielä tähän syönnin päälle ja lämmitetään muutama joulutorttukin aatonaaton kunniaksi!” äiti ehdotti. Olipahan tämäkin ollut päivä – kahvit tulivat enemmän kuin tarpeeseen.
”Tortut onnistuivat enemmän kuin hyvin tänä vuonna – todella lehteviä”, isä kehaisi, eikä kehuissa ollut mitään taka-ajatuksia tai lepyttelyä aiempaan torttuepisodiin liittyen. Saman hän nimittäin sanoi joka vuosi, mutta äiti otti kiitoksen silti mielihyvin vastaan. Ja kyllähän näitä ihan mielellään söikin.
Samassa olohuoneesta kuului kohahdus, mitä seurasi Jusun tai Mussen säikähtänyt maukaisu ja sitten epämääräistä kilinää ja kolinaa. Jusu ryntäsi häntä paksuna pystyssä keittiön oven editse kohti makuuhuonetta ja suoraan sängyn alle – Musse perässään vähintään yhtä vauhdikkaasti. Nalle säntäsi keittiön ovelle asti innosta läähättäen. Kissoja oli aina yhtä mukava ajaa takaa.
Olohuoneessa paljastui koko karu totuus: kissat olivat kaataneet kuusen. Mitään muuta selitystä ei ollut sille, että kuusi makasi pitkin pituuttaan lattialla. Koristeet olivat irronnet ja pallot vierineet pitkin huonetta sinne tänne… Kaikilta pääsi enemmän tai vähemmän epätoivoinen huokaus – tänä vuonna olisi varmaan ollut paras jättää kuusen laitto kokonaan väliin…
No, uusi yritys: toinen – tai oikeastaan kolmas – kerta toden sanoo…