Ovikello soi ja Lotta ryntäsi avaamaan. Päivä oli ollut pitkä – joko joulupukki tuli? Mummo ja pappa könysivät ovesta pakkasilmaa höyryten. Lotta kipaisi mummon syliin ja iloisena kertoi, kuinka pukki tulee kohta.
Mummo naureskeli Lotan rupattelulle ja vinkkasi sitten äidille: ”Isotädiltä terveisiä! Soittelin hänelle, lähetti jouluterveisiä – pyysi kertomaan, että paketti on paluumatkalla. Ei ole kuulemma sitä avannut, kun ei ollut hänelle. Sattuuhan sitä.” Äiti nielaisi ja vilkaisi silmät pyöreinä isään, joka muodosti suullaan sanat ”soitin, oikea lähetetty”. ”Jaa, no, kiitokset terveisistä… Tuleehan sitä kaikenlaista kämmellystä…”, äiti mutisi punastuen ja livisti keittiöön laittamaan joulukahvia tulemaan.
Väki siirtyi olohuoneeseen jutellen niitä näitä ja nauttimaan kahvipöydän antimista. Jokaisella tuntui tuttua jouluista kiristystä vyötärönseudulla joulupäivällisten seurauksena, mutta kyllä sitä silti piti pari piparkakkua maistaa – etenkin niitä Lotan valmistamia – ja torttua ja joulukakkua…
Ovikellon kilahdus keskeytti kahvittelun. Lotta kipaisi jälleen ovelle, mutta jähmettyi niille sijoilleen nähdessään tulijan: joulupukki! Reipas tyttö muuttui hetkessä kovin ujoksi ja kainoksi ja haki turvaa isänsä selän takaa. No, ei voinut sanoa, että Noora tai Rasmuskaan olisivat olleet tavanomaisen rentoja ja rempseitä itsejään. Joulun taika tuntui toimivan isommissakin lapsissa. Tutut sanat kuuluivat myhäilevän valkean parran takaa: ”Onkos täällä kilttejä lapsia?” Lotta ei uskaltanut vastata, nyökkäsi vain varovasti.
”Siirrytäänpä tuonne olohuoneen puolelle. Siellä on paremmin tilaa jutella. On pukillekin tuoli, jos haluaa lepuuttaa jalkojaan”, isä huolehti. ”Kyllä, kyllä… On ollut pitkä matka. Korvatunturilta lähdin aamulla ja olen jo puoli Suomea kiertänyt. Vielä pitää ehtiä moneen paikkaan ja ulkomaillekin…”, pukki huo’ahti ja istahti nojatuoliin. ”Jaa… Laulaisikos se, Lottahan sinä olit, pukille jotain?” Lotta piiloutui entistä tiiviimmin isänsä selän taakse. Nyt ei laulattanut yhtään. Ihan kiltiltä pukki vaikutti ja Nallekin heilutti pukille häntäänsä, mutta…
Pappa otti aloitteen käsiinsä: ”Eiköhän me lauleta koko porukalla pukille jokin laulu”, hän ehdotti ja muita enempiä kuulematta aloitti: ”Joulupuu on rakennettu…” Muut yhtyivät vuorollaan lauluun, mutta papan syvä baritoni nousi kaikkien äänien ylle. Pappa oli nuoruudessaan laulanut kuorossakin ja hyvä oli ääni hänellä edelleenkin. Äiti seisoi olohuoneen oven ääressä ja kuunteli hiljaa laulua… Tähän hetkeen kiteytyi koko joulu…
Sitten päästiin asiaan. Pukki kiitteli laulusta ja alkoi rapistella lahjasäkkejään. Hän avasi niistä ensimmäisen, kurotti kätensä säkkiin ja – nosti esille jotain epämääräisen, paketoimattoman kangasmytyn. ”Kenellekös tämä… tai mikäs tämä…?” Hienoinen hämmennys levisi pukin kasvoille… Isälle tuli kiire: ”Tuota, onkohan pukille tullut nyt väärä säkki mukaan… Se taitaa olla meidän roskasäkki – unohtui kiireessä tuohon ovenpieleen… Ja nuo ovat muuten minun vanhat kalsarini…” Isä nappasi säkin ja lähti ryntäämään ulos. Mummo repesi ensimmäisenä nauramaan. Lopulta hohottivat kaikki. Isä palasi naama punaisena ja lykkäsi pukille vähän asiallisemman lahjasäkin. Pukki pääsi hoitamaan tehtäväänsä.
Lahjapaketti toisensa jälkeen päätyi saajalleen. Lotta oli ollut erityisen kiltti ja sai monta pakettia. Myös Noora ja Rasmus vaikuttivat tyytyväisiltä. Aikuisetkin saivat pukilta muutaman paketin jokainen, eikä Jusua, Mussea tai Nalleakaan ollut unohdettu.
Rasmus kuitenkin kiinnitti huomiota siihen, että pukki moneen kertaan nosti yhden tietyn paketin esille, luki ja tenttasi hartaasti saajan nimeä – ja laittoi paketin takaisin säkkiin. Kunnes se nousi jälleen esille päätyäkseen taas säkkiin… Lopulta kaikki paketit oli jaettu – paitsi tämä yksi.
Pukki totesi vähän hämillään: ”Nyt ovat kyllä tontut tainneet sählätä tämän paketin kanssa… Kun ei tästä nimestä oikein saa selvää… Jollekin perheen miesväestä tämä taitaa olla, mutta…” Rasmuksella välähti: ”Se on Musselle, siinä lukee Muskeli-ukolle!” Musse – 6-kiloinen, sangen ”harteikas” 3-vuotias kissaherra – kuuli nimensä ja nousi sohvan selkänojalta venyttelemään. ”Onko pukki nyt ihan varma, ettei se olekaan minulle?” pappa kysyi pullistellen hauistaan… Mummo hörähti: ”Kuule, kyllä se Muskeli-Musselle taitaa kuulua, usko vaan!” Pukki huokaisi helpottuneena: ”Minä jo ihmettelin… Että kissalle? No, selvähän se…” Pukkiparka oli pelännyt, että Muskeli-ukolla loukkaisi jotakuta läsnäolevista miespuolisista…
Lahjat oli jaettu ja pukki alkoi kiireitään valitellen tehdä lähtöä. Tässä vaiheessa Lotankin ujous karisi ja hän touhusi saattamaan pukkia ovelle. Pukki nousi ähkäisten nojatuolista – ja samalla kuuului äänekäs suhahdus… Lotta näytti kysyvältä: ei kai pukilta vain päässyt… paukku? Ääni oli sen verran kuuluva, että sen kuuli jokainen huoneessa ollut. Kaikki näyttivät jokseenkin hämmentyneiltä. Lotta kuitenkin tarttui reippaasti pukkia kädestä ja lähti johdattamaan tätä ulko-ovelle. Pukin jokaisella askeleella kuului suhahdus. Kurahdus. Sihahdus. Pihahdus… Lisäksi ovelle päästyä pukki näytti oudon laihtuneelta… Pukki kumartui taputtamaan Lottaa päälaelle ja tyttö kipaisi takaisin olohuoneeseen pakettiensa ääreen. Suhiseva pukki ei häntä sen enempää mietityttänyt. Isä jäi vielä vaihtamaan pukin kanssa pari sanaa.
”Melkein tekisi mieli sanoa pari ei-niin-nättiä sanaa”, pukki supatti, ”meinasi nimittäin lähteä ilmat mahasta ihan totaalisesti… Jatkossa en kyllä tilaa verkosta yhtään mitään mistään epämääräisestä halpiskaupasta…” Isä nauraa hekotteli: ”Hyvin se meni, ihmekös tuo jos välillä ilmat lähtevät pihalle. Pukistakin. Kyllä se sen verran kiirettä pitää tänä iltana…” Pukki töpötteli ulos ja isä sulki oven. Lotta kipaisi vielä ikkunaan vilkuttamaan. Kohta kuului iloinen hihkaisu:
”Iskä hei, pukilla ei ollutkaan rekeä. Pukki tuli autolla. Ja pukilla on ihan samanlainen auto kuin Eino-sedällä!!”
