Lauantai valkeni hiljalleen. Vanhemmat istuivat jo aamukahvin ääressä, mutta lapset vielä nukkuivat. Nalle oli käynyt pikaisen aamupihakäynnin, mutta istui nyt isän vieressä tätä tiukasti tuijottaen: Nalle tiesi varsin hyvin, että tänään oli se aamu, jolloin se pääsisi isän kanssa tavallistakin pidemmälle aamulenkille.
”Nalle taitaa tietää, mitä on luvassa”, äiti naurahti. ”Vähän siltä vaikuttaa”, isä myönsi ja nousi pöydästä. ”No, Nalle, eiköhän me sitten mennä!” Nallea ei tarvinnut kahdesti kehottaa: se vinkaisi innosta ja ryntäsi jo ovelle. ”Taidat saada aikamoisen kyydin tänään”, äiti totesi. ”Jahka tulette, niin täällä on sitten pullat odottamassa. Leivotaan tänään joulupullat!”
”Se passaa vallan mainiosti” isä hihkaisi ovelta ja kohta olivat kaverukset tiessään.
Noora tuli haukotellen keittiön ovelle. ”Leivotaanko me tänään?” hän kysyi ja alkoi tehdä itselleen voileipää. ”Leivotaan. Tehdään joulupullat valmiiksi pakkaseen. Pari pitkoa, pikkupullia ja jouluboston nyt ainakin. Katsotaan sitten, miten taikinaa ja intoa riittää.
Äiti teki taikinan ja tunnin nostattelun jälkeen äiti ja tytär pääsivät hommiin. Lottakin tuli mukaan leipomaan ja sai oman taikinapalan. Hän aikoi tehdä joulutonttupullan, johon tulisi paljon rusinoita sisälle ja koristeeksi. ”Taitaa tulla aika pieni tonttu” äiti arveli katsoessaan, mihin tahtiin taikinaa katosi Lotan suuhun. Lotan vastaus meni taikinaiseksi muminaksi – siitä ei saanut mitään selvää.
Noora ja äiti aloittivat pitkoista. Noora teki toisen, äiti toisen. ”Miten se letitys meni, äiti. Oliko se siten, että viidestä suikaleesta aina se toinen ja kolmas ylös ja se viimeinen siirrettiin sitten ensimmäiseksi?” ”Oli, juuri siten”, äiti sanoi ja nosti jo omaa pitkoaan pellille kohoamaan. Kohta Noorankin pitko oli siinä vieressä. Liina päälle ja sitten bostonin kimppuun.
Perheen jouluboston oli vuosien kompromissien tulos. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että jokainen perheenjäsen oli erinäisten kokeilujen tuloksena löytänyt oman suosikkitäytteensä – ja lopullisessa versiossa olivat nämä kaikki. Noora piti appelsiinimarmeladista, Rasmus luumusta; Lotta vaati ehdottomasti rusinoita; isä oli ehdottanut sukaattia, joka oli herättänyt yleistä vastustusta, mutta kompromissien nimessä sekin oli lopulta otettu mukaan. Äidin lisäys joulubostoniin oli pähkinäsuklaarouhe. Kuorrutuksesta oli sen sijaan vallinnut yksimielisyys: raesokeria sekä tomusokerikuorrutetta – Lotan mieliksi vaaleanpunaista.
Pitkot menivät uuniin ja boston kohoamaan. Seuraavaksi tehtäisiin vielä pikkupullia, joiden ei ollut tarkoituskaan säilyä jouluun asti. Niillä herkuteltaisiin… No, niin pitkään kuin pullia riittäisi eli todennäköisesti ei kovin pitkään. Täytteeksi tuli aitoa voita – se oli aivan ehdoton vaatimus.
Äiti kiiruhti ottamaan pitkoja uunista. ”Tuota noin…”, äiti mietti… Noora arvasi hänen ajatuksensa: ”Niistä tuli aika komeita!” ”Isoja pullia” ihastui Lottakin. Pitkot olivat tosiaan kohonneet ja paistuneet varsin muhkeiksi. Kaksi pitkoa täytti kirjaimellisesti pellin miltei laidasta laitaan. ”Komeita kyllä, mutta miten noista leikatut viipaleet mahtuvat millekään tarjoiluvadille? Nehän ovat kuin limppuja!” Äiti mietti kuumeisesti, tuliko taikinaan liikaa hiivaa, mutta ei: kyllä hiivan määrä oli ollut oikea – hän oli siitä aivan varma. ”Olisiko hiiva sitten ollut tavallista tuoreempaa tai mikä ihme nämä on näin turvottanut…?”
Enempiin ihmettelyihin ei ollut aikaa: boston lähti vuorollaan paistumaan – siitäkin tuli melkoisen muhevan sorttinen – ja sitten perään pikkupullapellilliset huolellisesti voideltuina ja koristeltuna sokerilla. Lotta halusi laittaa myös raesokeria ja mikäpä siinä: tuleva leipuri hoiti koristelun asianmukaisen vakavasti – kirjaimellisesti kieli keskellä suuta.
Kun pikkupullat olivat paistuneet, äiti ei voinut muuta kuin istahtaa tuolille ja nauraa: eipä oltu tässä talossa ennen nähty tämmöisiä pullia. Nooran mielestä tässä oli saatu ilmiselviä peltibostoneita: kummallakin pellillä olleista tusinasta pikkupullasta näytti tulleen lähestulkoon yksi iso kumpuileva pulla…
”Ai, te olette leipomassa!” Rasmuksen uninen ääni kuului ovelta. ”Hyvä juttu”, hän totesi ja nappasi saman tien kaksi pullaa pelliltä: ”Näitä kelpaa jo sanoa pulliksi!”
Samassa ulko-ovelta kuului kolahdus isän ja Nallen kotiutuessa lenkiltään. ”Taidettiin tulla oikeaan aikaan: täällä tuoksuu tuore pulla”, isä nuuhki ilmaa ja marssi keittiöön. ”Katoppas…” hän totesi virnistäen, nappasi pöydältä leipäveitsen ja leikkasi pullasta viipaleen, voiteli sen voilla ja laittoi makkarasiivun päälle. ”Ehditte sitten tehdä jo joululeivätkin?!” Isä haukkasi palasen ”leivästään” ja iski silmää Lotalle, joka vahti uunin edessä pulla-ukkonsa paistumista.
”Oletkos siinä virnuilemasta”, äiti huiskaisi isää pyyhkeellä. ”Ei kai tästä selvitä kuin keittämällä kunnon kahvit…” hän mietti. ”Minä voin laittaa”, isä totesi ja meni keittimelle. ”Kahvi maistuu aina. Täytyykin varmaan keittää täysi pannullinen: tuon pullamäärän kanssa menee varmasti useampikin…”