”Kaikki varmaan muistavat, mikä päivä tänään on?” äiti kysyi. Tässä vaiheessa isän katse lipsahti automaattisesti jääkaapille… Äitiä nauratti. ”Vuosikertaglögien” maistelu oli kuulunut jo vuosia isän itsenäisyyspäivän traditioihin, eikä tämä vuosi olisi poikkeus. Isä oli hankkinut glögin jo hyvissä ajoin odottamaan h-hetkeä ja illalla sitä sitten maisteltaisiin. Siitä ei nyt kuitenkaan ollut kysymys.
Jokaiselta läsnä olevalta naamalta paistoi kysymyksen turhanaikaisuus – jokainen muisti aivan varmasti, että oli itsenäisyyspäivä, joka oli jo vuosia ollut perheen perinteinen piparkakkujen leipomispäivä. Lotta vallankin, vaikka olikin perheen pienin, muisti asian hyvin. Asiasta oli juteltu jo muutama päivä sitten ja Lotta oli kovasti odottanut päivää. Noorakin tiesi, mikä päivä tänään on – siitä Lotta oli varma, vaikka Noora ei nyt ollut paikalla. Isä oli vienyt Nooran aikaisin aamulla mummon ja papan luo: mummo oli illalla soittanut ja pyytänyt Nooraa käymään aamulla. Mummolla olisi jotain asiaa Nooralle. Isä lähtisi varmaan ihan pian hakemaan Nooran kotiin, koska Noora haluaisi varmasti leipoa omat piparinsa!
Äiti oli tehnyt piparkakkutaikinan jo edellisenä iltana maustumaan ja tänään se sitten leivottaisiin. Ensimmäinen satsi piparkakuista maisteltaisiin sitten illalla linnanjuhlia katsellen, glögiä ja kaakaota hörppien.
Lotta oli jo kaivelemassa varastolaatikkoa, jossa hän tiesi säilytettävän piparkakkumuotteja. Määrätietoisesti hän laijtteli itselleen kaikkein mielenkiintoisimmat muotit – äiti kuitenkin tykkäisi niistä Lotan mielestä tylsemmistä. Lotta mietti, että hän tekisi ainakin kolmekymmentäsataa kissapiparia! Ne olivat kaikkein kivoimpia. Ja sitten monta piparkakkuakkaa, jotka hän koristelisi prinsessoiksi. Ja yksi ukkoprinssi – se riittäisi. Pojat olivat Lotan mielestä tylsiä – paitsi Rasmus, joka luki Lotalle jännittäviä satuja. Iskän ja äitin sadut olivat paljon tylsempiä. Niissä ei ikinä ollut samanlaisia karjuvia lentohirviöitä ja noitia ja räjähtäviä dinosauruksia kuin Rasmuksen saduissa. Ja Rasmus osasi vielä esittää ne satuhahmot tosi hyvin – paljon paremmin kuin iskä ja äiti. Lotta päättikin tehdä Rasmukselle oman Rasmus-prinssipiparin.
Lotta oli valmis. Äiti kulki kuitenkin hieman hölmistyneenä kaapilta toiselle, kävi välillä jääkaapilla ja kellarissa kylmävarastossa… ”Onko kukaan nähnyt piparkakkutaikinaa?” hän lopulta kysyi. Tässä vaiheessa kaikkien katseet kääntyivät äidin suuntaan – siis mitä? ”Ei, kun ihan todella: onko kukaan nähnyt piparkakkutaikinaa?” ”No, etkös sinä vienyt sen sinne kylmäkellariin illalla, kun olit saanut sen tehtyä?” Isä ei selvästikään tiennyt asiasta yhtään mitään. Yhtä ihmeissään olivat lapsetkin. Kenelläkään ei ollut aavistustakaan siitä, missä taikina voisi olla, jos se ei olisi kylmävarastossa.
”Vein, vein, mutta nyt se ei ole siellä!” Äiti vaikutti hämmentyneeltä ja vähän tuskastuneeltakin. ”Ihan varmasti vein tai sitten minulta alkaa jo muisti pettää. Se oli siinä isossa punaisessa leivontakulhossa ja siinä oli kelmu päällä. Vein sen ihan varmasti kylmäkomeron keskihyllylle…”
Alkoi yleinen etsintä. Kaikki kaapit, komerot, varastot käytiin läpi – tuloksetta. Lopulta isä vilkaistuaan kolmannen kerran astianpesukoneeseen totesi, että hänen pitää nyt lähteä hakemaan Noora kotiin – jatkakaa te muut! Ja he jatkoivat – taikina oli kuitenkin kadonnut kuin tuhka tuuleen. Taikinaa ei ollut koko talossa, eikä edes kulhoa.
Yhdessä vaiheessa kaikki miettivät jo, olisiko Nalle voinut syödä taikinan. Se oli kyllä perso kaikenlaiselle ruualle, mutta tuskin nyt piparkakkutaikinaa sentään… Johan se olisi saanut vatsansa kipeäksi! Ja miten se muka olisi päässyt varastoon saati sen hyllylle? Ja olisihan silloinkin kulho jäänyt jäljelle. Kissat, Musse tai Jusu, nyt olisivat voineet hyllylle hypätäkin, mutta piparkakkutaikinaan ne eivät varmasti olisi koskeneet. Toki ne olisivat voineet pudottaa kulhon hyllyltä, mutta silloinkin se olisi löytynyt lattialta…
Täysi mysteeri.
Auto kaarsi pihaan ja kohta ovelta kuuluivat isän ja Nooran äänet. Noora huomasi heti muiden ilmeistä, että jotain oli tapahtunut. Vähän aikaa hän näytti kysyvältä, mutta huomasi sitten leipomisvalmisteluiden keskeneräisyyden… ”Tota, ette ole aloittaneet leipomista…?” hän aloitti varovaisesti. ”No, ei olla. Taikina on kadonnut!” ”Tota, Jusu…” ”Mitä Jususta?” äiti kysyi ihmetellen selvästi, miten vanha 13-vuotias Jusu voisi liittyä asiaan. ”No, kun mä kävin illalla katsomassa sitä taikinaa, niin Jusu oli siellä.”
Pala palalta mysteeri alkoi selvitä: Noora, joka oli erityisen perso raa’alle piparitaikinalle, oli illalla käynyt muutamaan otteeseen salaa kellarissa maistelemassa taikinaa. Erään kerran hänen taas mennessä kellariin, oli vanha Jusu löytynyt hyllyltä – ja taikinakulho oli ollut lattialla. Noora ei ollut varma, oliko Jusu puikahtanut komeroon hänen sinne mennessään vai oliko se onnistunut itse avaamaan oven. Se ei sinänsä olisi ollut aivan tavatonta – Jusu oli onnistunut aukomaan ovia aiemminkin – mutta kellarin ovi oli kuitenkin jokseenkin painava…
”No, missä se kulho nyt sitten on? Tuskin sinä sitä taikinaa kokonaan söit?” Äidin ääni oli hieman epäluuloinen, mutta selvästi häntä jo nauratti.
”No, en tietenkään. Pelkäsin vaan, että Jusu menee sinne uudelleen ja tiputtaa kulhon taas ja sotkee koko taikinan, joten vein sen terassin penkkiin, kun se ei mahtunut jääkaappiin. Sorry, unohdin sanoa, kun mummo soitti justiinsa silloin.”
Äiti ei tiennyt itkeäkö vai nauraa. Kukaan ei tietenkään ollut älynnyt katsoa terassin ikkunapenkkien sisään… Mikä olisikin ollut sangen todennäköinen paikka piparkakkutaikinalle.
”Hyvä, kun löytyi”, äiti huokaisi, ”eiköhän sitten aloitella, niin saadaan valmistakin. Ettei tarvitse illalla katsella linnanjuhlia ilman piparkakkuja! Mitä asiaa mummolla muuten oli?”
”Mummo tarvitsi apua, kun me leivottiin pipareita… Tässä on vähän maistiaisia…”
Hyvää itsenäisyyspäivää!
Samoin sinne ??????
Hyvää itsenäisyyspäivää
??