Äiti oli merkinnyt tämän päivän jouluhommaksi terassin koristelun joulukuntoon. Terassi oli laitettu jo marraskuun lopulla talviteloille – solumuovit terassimattojen alle eristeeksi lattiasta huokuvaa kylmää vastaan ja styroksit ja tuulensuojalevyt suojaamaan puolestaan terassiaitojen raoista tulevalta viimalta. Lasitus nyt oli yksinkertainen, eikä juurikaan eristänyt kylmää, mutta tuulensuojalevyt nousivat sen verran korkealle, että pahimmalta viileydeltä säästyttiin. Terassilämmittimet vielä päälle, niin siellä kyllä tarkeni pikku pakkasessakin.
Terassista oli vuosien saatossa muodostunut tavallaan perheen ”jouluhuone”: Siellä oli lempeimmillä pakkasilla jopa istuttu iltaa huovat hartioilla jouluisista herkuista nauttien. Valokatteen läpi näkyvä tähtitaivas loi tilaan aivan oman tunnelmansa, jota jouluinen koristelu vielä lisäsi.
Ja nyt oli aika laittaa kaikki valmiiksi.
Isä ja Rasmus kurottelivat kattoparruihin ja kiinnittivät valoverkot ja havuköynnökset paikoilleen. Noora ripusti ikkunoiden eteen tekemiään tähtikoristeita ja laittoi mukaan viime jouluksi vessapaperirullien hylsyistä tekemänsä kuparinvärisella metallivärillä maalatut tähdet. Lotta asetteli muita koristeita pöydille ja hyllyille ja mietti pitkään, mihin iso tonttunukke olisi paras laittaa: istuisiko se keinutuolissa vai kurkistelisiko ikkunasta… Lotta päätyi viemään tontun tuoliin – se olisi varmasti paras paikka.
Äiti oli saanut kynttilät paikoilleen ja toi nyt varastosta terassin oman joulukuusen. Se oli isän heräteostos muutaman vuoden takaa: valkoinen muovikuusi, jossa oli punaisia palloja ja punaiset jouluvalot. Isä oli sen jostain tarjouksesta löytänyt ja – kun kerran halvalla sai – niin olihan se pitänyt ostaa. Perhe oli käynyt varsin värikkään keskustelun siitä, onko valkoisen väritön kuusi kuusi lainkaan, mutta… No, ei käynyt kieltäminen: terassin hämärässä valkoisena hohtava kuusi näytti oikeastaan ihan mukavalta. Sen verran pieni se kuitenkin oli, että äiti nosti sen sivupöydälle – siitä se näkyi hyvin sisällekin.
”No niin, taitaa olla jo aika valmista”, isä totesi kivuten alas keittiöjakkaralta. Viimeisetkin havut oli saatu kiinni katonrajaan. ”Sitten vain valot päälle!” Rasmus kytki kaapelit jatkokelaan ja laittoi töpselin pistorasiaan. Tunnelmallinen valo täytti terassin… Näky oli tuttu, mutta aina yhtä jouluinen. Kaikki henkäisivät ihastuksesta.
”Mitäpä me sitten…?” äiti pohti. ”Ilta on jo sen verran pitkällä, että olisikohan se jo iltapalan paikka?”
Kaikki könysivät illan viileydestä mielihyvin sisälle ja suuntasivat keittiöön. Isä kattoi pöytään sämpylöitä ja leikkeleitä ja äiti pyöräytti pikaisesti niiden ”kyytipojaksi” marjarahkan. Kaikki ryhtyivät syömään. Äiti vielä laittoi Nallelle ja kissoille omat annokset. Nalle ryhtyi syömään innokkaasti, jotta kissat eivät ehtisi osingoille. Vanha Jusu tuli arvokkaasti venytellen ja tarkoin annostaan arvioituaan alkoi lipoa annostaan. Musse loisti poissaolollaan.
”Missäs Musse viipyy?” Rasmus ihmetteli. ”Sehän on yleensä ensimmäisenä ahmimassa!”
Tuo oli todellakin totta, 3-vuotias ”Muskeli-Musse” piti kyllä puolensa ruoka-aikoina. Sen syömisintoa piti välillä vähän jopa koettaa rajoittaa: poika oli sangen potrassa kunnossa, mutta toisaalta se piti kyllä linjoistaan huolta körmyyttämällä Nallea jos vanhaa Jusuakin aina tilaisuuden tullen. Nyt kissaa ei kuitenkaan kuulunut, eikä näkynyt.
”Ei kai se vain jäänyt terassille!” isä mietti. Perheen lemmikit olivat osallistuneet terassin laittoon vähintäänkin päällysmiehinä ja koristeiden tarkistajina. Kissat varsinkin olivat innokkaina peuhanneet havuköynnöksissä ja kaivautuneet niiden sisään…
Perhe meni katsomaan terassia. Totuus valkeni jo oven avautuessa: Musse istui terassilasituksen ylimmän tukiparrun päällä, havuköynnöksen edessä ja tuijotti orjalaumaansa… Keltaiset silmät loistivat syyttävästi kylmää tulta… Hänen ylhäisyytensä oli kehdattu unohtaa terassille paleltumaan – törkeyden huippu!
”Miten se on tuonne ylös päässyt…?” Rasmus ihmetteli vähemmän kunnioittavasti. Ihmettely oli sikäli aiheellista: Musse kun ei ollut – sattuneista syistä – kovin innokas kiipeilemään… Katonrajassa se nyt kuitenkin oli.
Koko 3-vuotisen elämänsä arvokkuudella Musse loikkasi terassin pöydälle, siitä alas ja jalat jäykkinä, häntä nykien sisälle. Orjat väistivät kunnioittavasti… Vasta eteisessä Mussen hermot pettivät ja se pisti juoksuksi: toivottavasti Nalle tai Jusu ei ollut ehtinyt syömään kaikkea!